Mistä tunnet sä ystävän, raikui radiossa -80 luvun loppupuolella kun perheen kanssa Norjaan ajeltiin. (Yhden pysähdyksen taktiikalla). Tästä saisi varmaan ihan oman tarinansa, mutta ehkä siitä sitten joku toinen kerta.
Minä tunnustaudun jollain tavoin läheisriippuvaiseksi ihmiseksi. Minulla on aina pitänyt olla lauma ihmisiä ympärillä, ettei ole tuntunut yksinäiseltä. Jo ala-asteella tästä ystävyydestä sai aikaiseksi ihan kamalaa draamaa, kuka on kenenkin kanssa, kuka istuu kenenkin vieressä jne.
Kuulostaa varmaan tutulta? Tytöt varsinkin osaa olla todella julmia toisiaan kohtaan ja ihan voi olla käsi pystyssä täälläkin, samaan olen syyllistynyt minäkin.
Olen siitä onnellisessa asemassa, että minulle on jäänyt lapsuudesta hyviä ystäviä elämään. Sellaisiakin jotka olen tuntenut yli 30-vuotta. Se on nykypäivänä varmasti aika harvinaista.
Ja että he ovat jaksaneet minua kaikki nämä vuodet. "Jaksaneet" sanon siksi, että tiedän olevani välillä aika haastava. Niin kun edellisessä kirjoituksessakin kerroin, olen aika suoraan asioista puhuva, en jaksa kaunistella ja erään ystäväni sanoessa "rehellinen niin hyvässä kuin pahassa". Sellainen minä olen ja jos minua jokin asia ottaa päähän, se pitää sanoa heti eikä viikon päästä. Tunnustan, että se on aika rasittava luonteenpiirre. Joku joskus mainitsikin, että entäs jos lasket kahteen sataan ennen kun aukaiset suusi. Tätähän voi aina yrittää. Olen myös ihan helvetin hyvä arvostelemaan toisten elämää. En kuitenkaan kuvittele että minun elämäntyyli on juurikin se oikea ja jos kuvittelenkin, minut kyllä onneksi tiputetaan maanpinnalle. Anteeksipyytämisen taidon olen kyllä aina osannut. Anteeksi on saatu sekä myös annettu. Toisaalta ajattelen kuitenkin olevani hyvin huolta pitävä ihminen ja jos ystäväni tarvitsevat minua, lähden vaikka keskellä yötä auttamaan. Ja en oleta, että he ovat silloin vain minun kanssa kun minulle se sopii. Järjestän heille aikaa, olkoot sitten mikä tahansa elämäntilanne. Muutamia ystäviä on kyllä jäänyt vähemmälle yhteydenpidolle, juuri noita lapsuuden- ja nuoruudenystäviä tarkoitan. Mutta se on ollut molemminpuolista ja tiedän että voin milloin vain soittaa heille ja juttu jatkuisi siitä mihin se viimeksi jäi, sama toistepäin. Tiedätte ketä tarkoitan <3
Summa summarum paljon hyvää, mutta välillä myös vähemmän hyvää. Niin kun meissä kaikissa, eikös vain?
Kuluneena kesänä näitä minun ystävyyssuhteita koeteltiin. Heti alkukesästä tuolla naamakirjan ihmeellisessä maailmassa, minusta kirjoiteltiin asioita, joista en itseäni tunnistanut. Tarkoitushan olikin minun sen hetken pilaaminen ja tottahan siinä piti itseensä mennä. Herrajumala, olenko oikeesti sellainen ihminen mitä annettiin ymmärtää! Eihän se kamalan kivalta tuntunut...
Nämä minun järjenäänet ympärillä onneksi takoi järkeä päähän. Juurikin ne ihmiset jotka tuntevat minut läpikotaisin, ovat osa perhettäni. Ja he sanoivat minulle, miksi satutat itseäsi, anna jo olla!
Jos minulle vuosikausia kerrotaan että asiat on vinksallaan, niin kyllähän minä sen uskon. Vuosia yritin myös ymmärtää. Minulla ei ole mitään tarvetta tai syytä keksiä mitään omasta päästäni. Olen kyllä sanonut mielipiteeni, sen pohjalta mitä olen tiennyt. Se on minun ristini, että en pysty pitämään suutani kiinni ja toivon että vastaavissa tilanteissa minunkin ystävät voivat sanoa minulle suoraan, eikä selän takana puhista. Sitähän se ystävyys on hyvässä ja pahassa. Minun elämässä rehellistä.
Tämän kirjoituksen jälkeen, en aio välittää mistään julkisesta loanheitosta enää. Elämäni on kuitenkin aika puhdas kirja. Nukkumaan mennessä voin peiliin katsoa. Voisihan sitä yrittää luonnettaan muuttaa, mutta oppiiko vanha koira enää edes uusia temppuja. Jos minä näille ihmisille ketkä vierellä ovat kelpaan tällaisena, se riittäköön.
Huomaan ilokseni, että uusia ihmissuhteitakin on alkanut syntyä , ihan ystävyydenkin ensiaskeleita.
Koskaan ei taida olla liian myöhäistä avata silmiään ja katsella vähän ympärilleen :)
Mutta hyvä kumppani hän on, ollut itseasiassa jo lähemmäs 20 vuotta. Ja kun tämä postaus (huomaatteko kuulostan jo ihan oikealta bloggaajalta) kertoo ystävyydestä, voin paljastaa että ehkä meitä ei olisi ilman meidän ystäviä. Se, että pääsen tyttöjen kanssa kertaamaan asioita säännöllisin väliajoin ja hän pääsee omille poikien reissuilleen, on yksi meidän pitkän suhteen kulmakiviä. Meillä se on toimiva linja. Tietysti suhteissa, joissa on esim. mustasukkaisuutta, se ei toimi ja tyttöjen/poikienillat ei välttämättä kuulosta niin kamalan hyvälle idealle.
Mieheni on sanonut minulle, että jos parempi ehdokas löytyy niin anna mennä vaan, minä ajattelen samoin. Kun et voi toista omistaa. Toki mustasukkaisuuttakin on meilläkin ollut ja tulee olemaankin. Hei, onhan minun mieheni komea supliikkimies, perheenisänä ykköslaatua. Eli aika catch! Enkä minäkään hänen sanoessaan, pöllömpi tapaus.
Kyllähän hänkin mielensä pahoitti siitä mistä aiemmin kerroin, varsinkin kun siinä oli viittausta meidänkin avioliittoon. Mutta ei hän sillä lailla välitä, sanoo vaan että kun itse tiedetään miten asiat on, niin annetaanpas olla. Ei tämä paatti hevillä kaadu.
Aika kuluu ja ei tässä ainakaan enää nuorruta. Keski-iän kriisiä yrittää pukata päälle, mutta antaa pukata. Tiedossa kyllä on, että elämä voi heittää eteen jos jonkinlaista haastetta. Onneksi ympärillä on nämä järjenäänet, jotka tiputtaa maan pinnalle ja laittaa asioita tärkeysjärjestykseen.
Kiitos teille, jotka olette olleet rinnalla, vaikka en aina jaksakaan olla se hauska Anne. Aina ei pysty hymyilemään ja onneksi oikeiden ihmisten seurassa ei aina tarvitsekaan.
Paljon se välillä ottaa, mutta taatusti enemmän antaa, tämä ystävyys <3
