Nykyään saattaa olla vähän erilaista. Äiti voi olla perheen pää, joka tuo leivän pöytään. Isän vuoro on olla kotona lasten kanssa hoitovapaalla. On saatavana parisuhdeterapiaa, eroterapiaa ja kaikkea siltä väliltä. Ennen oltiin naimisissa vaikka "läpi harmaan kiven", nykyään eroaminen on ns. helpompaa. Se ei aiheuta enää sellaista ihmetystä kuin ennen ja on hyväksytympää. Uusioperhe, sinun, minun ja yhteiset lapset, "sateenkaariperheet" ja yksinhuoltajaperheet ovat normiarkea. Elämän tarkoitus ei ole enää työnteko vaan maailmaa pitäisi nähdä. On facebookia, twitteriä, tinderiä ja vaikka vallan mitä!
Maailma on muuttunut aika lailla ja en minä edes oleta, että minun peruspessimisti yli 70-vuotias isäni näitä asioita täysin ymmärtää. Ja minusta se pitää vaan hyväksyä. Mistä sitä tietää minkälaista sitten on kun me ollaan eläkeiässä ja onko se meillekään enää ihan fine.
Minun isälläni on ollut kova kasvatustyyli. Pieniä asioita on hänelle turha mennä itkemään. Ei hän varmaan mitään perusluonteelleen voi ja se kasvatustapansa ovat periytyneet mitä luultavimmin hänen omasta lapsuudestaan. Näin vanhemmiten ymmärrän häntä paremmin.
Olenkin aina sanonut, että minulle kävi hyvä tuuri. Tapasin nykyisen puolisoni kun olin 19 ja hän 21-vuotta. Oltiin vielä todella nuoria. En todellakaan ajatellut, että tämän kanssa menen naimisiin ja teen lapset. Ei tainnut hänkään olla siihen aikaa sitä "isämatskua". Menojalkaa vipatti ja hyvä niin. Lapset oli viimeinen asia mikä oli mielessä. Avioliitto on kestänyt ensi keväänä kymmenen vuotta. Ei se aina helppoa ole ollut.
Meidän perheessä isä on isi ja hän on yhtälailla lapsen huoltaja kun äitikin. Äiti toki palikat koossa pitää, mutta äiti on muutakin kun äiti. Äidillä on omat harrastukset ja menot, äiti ei ole korvaamaton puurtaja vaan isi selviää arjen haasteista ihan samalla lailla. Varsinkin kun sille antaa mahdollisuuden.
Kun viisi vuotta sitten huomattiin, että lapsi on tulossa, päätetiin että sitä sitten hoidetaan yhdessä. Jos olisin ottanut miehekseni, vastuuttoman menijän jolle kaikki muu on tärkeämpää kun oma perhe, en olisi tehnyt yhden yhtä lasta.
Miksi olisinkaan, tiedän, että olen sen verran itsekäs että tarvitsen siihen vierelle jonkun joka ottaa vastuuta. Siinä tapauksessa olisi riittänyt vaan se uusi koiranpentu.
Tunnen naisia joilla ei ole lapsia, koska ei vaan ole löytynyt sopivaa miestä rinnalle. Ymmärrän heitä hyvin. Jos kaikkia ei ole luotu äideiksi, niin ei kyllä iseiksikään.
Niin se tuuri ja onni, se on ollut kohdallani. Eipä sitä silloin nuorena voinut arvatakkaan.
Meillä isi on se jota eniten odotetaan töistä kotiin, isin kanssa tehdään kaikki ne kivoimmat jutut. Äiti on aika usein se tylsimys, joka siivoaa ja tekee niitä tylsiä juttuja.
Isi kelpaa nukuttajaksi, selän pesijäksi ja leffaseuraksi. Kyllä äitikin kelpaa, mutta jos lapsi saisi päättää, niin mielummin sitten isi ;)
Isi on ottanut vastuuta lapsesta heti ensihenkäisystä lähtien ja se kyllä näkyy heidän väleissään.
Ja olen kyllä antanutkin sitä vastuuta. Miksipä en antaisi. Kun se on ollut alun perinkin yhteinen päätös.
Joka tapauksessa tahdon tällä kirjoituksella sanoa, että isä on lapselle yhtä tärkeä kun äitikin. Tai ainakin pitäisi olla. Lapsuudestahan se kaikki lähtee, haluaako hän olla läsnä ja kasvaa lapsen rinnalla. Joskus on varmasti parempi, että isä ei ole kuvioissa mukana. Sama myös äitien kohdalla.
Jos äidit on leijonaemoja, mitäs isät sitten on? Olisipa ihana jos joku tätä blogia lukeva miespuoleinen, kommentoisi alle. Tiedän teitäkin olevan ;)
Yhden eroavaisuuden olen kyllä huomannut näissä äideissä ja iseissä. Kun lähdetään vapaaillan viettoon, äidit kovin herkästi kyselee, "miten menee ja "onko iltapuuro syöty". Iskät kun lähtee, niin ne kyllä sitten lähtee. Ei niille tule mieleen tunnin välein kotiin soitella. Vissiin parempaakin tekemistä ;)
Entäs jos me mammatkin koetetaan seuraavan kerran kun vapaus koittaa, jättää huono-omatunto kotiin. Voihan se olla, että iltapuuro onkin velli tai hampaat jää pesemättä, mutta ei se niin kovin vakavaa ole.
Unohdetaan ainakin hetkeksi se marttyyriasenne ja annetaan välillä isimiehienkin loistaa! :)
