Kyllähän siinä piti vääntää että sain kun sainkin ensimmäisen koirani. Tosin isältä salassa. Sanottiin äidin kanssa, että se musta pikkuruinen ylisöpö pentu tulee vaan käymään ja lähtee kyllä omaan kotiinsa takaisin. Nella oli meillä kylässä 12-vuotta. Se miten sitä jo silloin pienenä hoidin, hämmästyttää ja olen edelleen ylpeä siitä. Otin vastuun pienestä pennusta, koulutin sen, nukutin vieressä, pesin ja leikkasin kynnet. Viisas koira se oli, oppi vaikka mitä temppuja ja oli sen ajan koirakoulun parhaimmistoa. Sitten tietysti kun pojat ja muut aktiviteetit alkoi kiinnostamaan ja muutin pois kotoakin, jäi Nella viimeisiksi vuosikseen vanhempieni hoteisiin. Sokeritauti koitui sen kohtaloksi.
Sen jälkeen on koiria tullut ja mennyt. Rakkaita ne on olleet kaikki.
Tällä hetkellä meidän perheessä asuu hyvinkin persoonallinen pikkukoira nimeltään Tonia. Pieni ja pippurinen, Romanialainen katukoira on sulattanut sydämiä, missä tahansa se liikkuu.
Tonia rakastaa rapsutuksia, silmät kiinni se odottaa niitä lisää ja lisää, pikkuisen tökkäisee kuonolla jos meinaa lopettaa. Tonialla on ollutkin tärkeä tehtävä meidän yhdistyksen mannekiinina ja se on tuonut tosi paljon hyvää mieltä ja nauravia naamoja ympärilleen.
Tykkään romantisoida ajatuksella, että tämän "sekarotuisen piskin", jolla elinmahdollisuudet omassa kotimaassaan oli lähes nolla, oli tarkoituskin tulla tänne meille Suomeen ja juurikin meidän kotiin, jossa asuu tällainen vähän hupsu eläinsuojelija. Voisiko sanoa että aika nappiin meni :)
Koirat ja ylipäätään eläimet tuovat kyllä paljon iloa omistajilleen. Ne vievät lenkille, niiden pehmeään turkkiin voi itkeä sydänsurujaan, ne lohduttavat ja ovat uskollisia kavereita matkan varrella. Kun tulet töistä kotiin, ne ottavat sinut aina iloisesti häntä heiluttaen vastaan ja ne tyytyvät loppujen lopuksi aika vähään. Kun liikunta, ruoka ja hellittely ovat sopusoinnussa, sinulla asuu kotona onnellinen eläin.
Viime viikolla meidät kutsuttiin Tonian kanssa vanhainkotivisiitille. Voi olla että tällä ihka ensimmäisellä kerralla, siitä ei saatu ihan kaikkea irti, varsinkin kun kaikki oli niin uutta ja asukkaat eivät olleet vielä tuttuja meille. Viiimeinen siipi, missä asui ihana eläinrakas rouva, oli sen vierailun koskettavin hetki. Rouva melkein purskahti itkuun meidän lähtiessämme ja en minäkään ihan kuivin silmin sieltä pois päässyt. Tämä viimeistään takasi sen, että menemme uudelleenkin.
Tonialla on vielä niin paljon tehtävää <3
