Jotain oikeaa???

Taas täällä ja sinäkin :) kiva!
Ihan ekaksi haluan kiittää viime postauksen lukijoita, teitä oli ihan hurjasti ja sain myös henkilökohtaista palautetta siitä, miten näihin minun kirjoituksiin voi samaistua ja että meitä on niin paljon, jotka tasapainottelee täydellisen ja epätäydellisen elämänsä kanssa ja koittaa vaan tehdä parhaansa.
Sehän se vaan rohkaisee kirjoittamaan lisää.  

Käsi ylös, joka on ollut avioliitossa/avoliitossa/parisuhteessa kauan, tarkoitan KAUAN...Niin kauan, että välillä ei enää muistakaan kuka oli, kun alkoi olemaan tuon toisen kanssa. Niin kauan, että välillä miettii, vaikka kuinka olisi omaakin elämää, mikä on tai tulisi olemaan, jos ei olisikaan.

Näitä on ihan hyvä joskus miettiä. Vaikka menisikin hyvin ja vaikka aurinko paistaisikin joka päivä. Vai paistaako ja ihan joka päivä. Tuskin kellään.

Meille on useasti sanottu, että kun ollaan niin oikeita toisillemme, ihana pari. Yritän aina siihen väliin huikata, että on meilläkin omat juttumme. Pienet ja välillä suuret. Erostakin on joskus puhuttu, välillä tosissaan, välillä suutuspäissään huudettu kun ei muutakaan olla keksitty.

Moni olisi varmasti jo eronnut. Ne ketkä on olleet oikeasti kauan yhdessä, tietävät sen, että muuttuuhan se elämä nuoruuden vimman ja ruuhkavuosien aikana. Välillä ollaan kämppiksiä, selvitään rutiininomaisesti viikosta, jos muistetaan suikautetaan suukko poskelle, välillä ei muisteta/keretä/jakseta sitäkään.
Kyllähän sitä mielessään tietää, mitä pitäisi tehdä ja muistaa. Jutella, vaalia yhteistä aikaa, vaatia myös sitä yhteistä aikaa, sanoa sille kumppanille, että nää minut ja katso minua. Tylsää, tosi tylsää. Ei kutkuta mahanpohjassa, ei saa päätä sekaisin tai lurittelemaan maailmalle rakkaudesta.

Mutta sitten sen taas muistaa, kun raahautuu kotiin työpäivän jälkeen ja ruoka on valmiina pöydässä, tai se toinen on yrittänyt siivota. Parhaansa koittanut, vaikka sitten siivoatkin perässä kiroillen.
Me naiset kun ollaan välillä niin hiton vaativia. Suutuksissani saatan helposti sanoa, että entäs jos sinäkin vaihtaisit a. parempihermoiseen b. rauhallisempaan ja c. vielä ihan erilaiseen vaimoon, niin olis sinullakin helpompi elämä. No ei ole vielä vaihtanut. Tietääkseni ei ole edes mallannut...


Joskus sitä katsoo kateellisena somen rakkaudentunnuksia ja miettiä mielessään, että on se noilla niin älyttömän onnellista. Vai onko kuitenkaan? Jos kurkkaa kulissien taakse, voi nähdä jotain ihan muuta. Ulospäin saat kaiken sellaisen näköiseksi kun haluat.

Entäs myö?
Sitkuttaa, nitkuttaa, taipuu, vaipuu, mutta ei katkea. Ja jos ei joka ilta muista sanoa sitä R-kirjaimella alkavaa sanaa, saa senkin anteeksi.
Keittää vaikka seuraavana aamuna puuron, kun vaimo sen edellisenä iltana suutuspäissään poltti pohjaan.

Kyllähän työ tiiätte, sitä mannapuuroa ja mansikkaa 😙

Juokse tyttö, juokse!

Huhuu, onko täällä enää ketään? Kesä meni, syksy tuli. Enkä kirjoitellutkaan niin kun kuvittelin.
Ei vaan jaksanut, mutta nyt taas ollaan täällä. Tervetuloa  <3

Minun kotona on aina tiedetty miten työtä tehdään. Sitä on pitänyt tehdä paljon, liikoja valittamatta ja vaikka väsymiseen asti. Niin isä, kuin myös äitikin on työuupumiseen sairastunut jossain vaiheessa työuraansa.
Näistä lähtökohdista kun on lähtenyt omaa elämäänsä suunnittelemaan, ei se ole aina ollut se helpoin kakku.
Nuorempana koulunkäynti ei kiinnostanut ja tuli aloitettua ja lopetettua kouluja. Näistä ei kyllä isälle kerrottu. Sen verran kyllä kunnioitin vanhempieni toivetta, että merkonomi tutkinnon sain suoritettua loppuun asti. Sen jälkeen kutsuikin sitten työelämä ja onhan niitä töitä saanut sen jälkeen tehdä.


Suorittaja tyyppinen elämänasenne on varmasti tullut kotoa. "Laiska ja vielä työtönkin " on se kauhistuttavin esimerkki.
Koska elämänkoulu ei ole ollut vaihtoehto meidän perheessä, on sitten koittanut tehdä parhaansa että pärjää. 
Täydellisyyden tavoittelu on henkilökohtaisena ristinä monesti ollut, jopa enemmän vapaalla kuin töissä.
Pitää jaksaa, hymy ei helpolla hyydy ja suojamuurit riisutaan vasta kotona.


Viime kevät oli ihana ja erilainen, mutta ihan järkyttävän kuluttava. Olin koko kevään ihan kamalan väsynyt. Se näkyi siinä, etten saanut nukuttua, vaikka kuinka nukutti. Hommat kyllä hoitui, vähän liiaksikin.
Aamuyöllä heräsin klo 2.00-4.00 välillä ja en saanut millään enää unta. Yritin laskea lampaita, pitää silmiä kiinni ja ajatella mukavia asioita, mutta ei niin ei.


No loppujen lopuksi, jossain vaiheessa tuli sitten stoppi. En saanut nukuttua edes niitä minun niin rakastamia päikkäreitä. Raahauduin itkuisena päivystykseen, että antakaa nyt jotakin että saisi edes yhden yön nukkua kunnolla! No sieltä sitten "jotakin" ja sittenpä se totaaliväsymys iskikin vasten kasvoja. Sai nukkua ihan luvan kanssa.
Ja voi huh heijaa ne minun unilääkekokeilut, mielenkiintoisia unia ja vieläkin mielenkiintoisempia seuraavia päiviä. Sain pari kolme päivää sairaslomaa ja menin ihan sumussa ne päivät. Itse olisin itselleni lätkäissyt suoraan vaikka viikon, mutta näillä mentiin.


Kun suvussa ainut periytyvä sairaus on "hulluus", ajattelin että nytkö se on minun vuoro. Googletin kaikki mahdolliset masennustestit ja laitoin miehelleni tekstarin, "nyt se on mulla!"
"Mikä?"
"No se masennus!
Eikä se ole todellakaan mikään leikinasia kun se kohdalle osuu. Kyseiseen sairauteen olen törmännyt ensimmäisen kerran 90-luvun alussa. Silloin burn outista ei puhuttu kylillä, ei kirjoitettu blogikirjoituksia tai kerrottu kellekään kovinkaan avoimesti. Jos olisi mahdollista mennä komeroon piiloon, niin mentiin.
Nimenomaan "törmäsin".  Surullisenkuuluisa Harjamäki tuli valitettavasti tutuksi jo pikku Annelle.
Surullista jälkeenpäin ajatella, mutta taisi se lapsuus loppua viimeistään siihen.


Nykyään kun lukee lehtiä tai katselee ihan vaan ympärilleen, niin huomaa, että joka toinen meistä on jossain vaiheessa ollut uupunut tai masentunut. Syystä tai toisesta.
Onko odotukset nykyään kovempia, ja puhutaanko loppuun palamisesta vaan avoimemmin. Näin arvelen.
Odotuksia on varmasti työelämässä, mutta itsehän me niitä myös itsellemme asetamme.


Minulle ei vielä kuitenkaan tainnut tämä "hulluus" iskeä. Ensin nukuin ja sitten sairastuin karmeaan flunssaan. Olisiko kroppa halunnut kertoa, että nyt on vaan levättävä. Vieläkin välillä sitkutellaan alakuloisemmin ja väsyneempänä, niin kun varmasti jokainen meistä vuorollaan. Onneksi kuitenkin vaan välillä.
 
"Ole armollinen itsellesi" oli minun uuden vuoden lupaus. Nyt eletään jo syyskuun puolta, vielä ei ole ihan onnistunut.
Edelleenkin välitän ihan liikaa kaikesta ympärillä olevasta, myös niistä pahoista puheista ja ilkeistä ihmisistä. Vaikea se on itteään kauheasti muuttakkaan ja olla kokonaan välittämättä.
Äitini sanoikin minulle, me vaan kuule ollaan tällaisia ja sitten se elämä viimeistää pysäyttää, kun alkaa liian lujaa menemään.
Ja voihan sen niinkin ajatella, että ei se maailma niinkään pyöri, ettei kukaan välittäisi vaikka siitä vesisankkoon hukkuvasta leppäkertusta.


Kauniita syyspäiviä toivotan, tämän Roomasta napatun kuvan kera ❤

Ihan tavallinen elämä...

Minulla on välillä paha inspiraation puute tämän blogini kanssa. Mietin, lukeeko tätä kukaan, kiinnostaako tämä ketään ja miksi edes ylipäätään kirjoitan.
Mutta kuitenkin sitten säännöllisiä lukijoita on yllättävän paljon ja bloggerin laskuri näyttää yli 8500 katselukertaa. Huh, se tuntuu valtavalle määrälle...

Ei kyllä yllättänyt, että kirjoitus avioliitosta ja parisuhteesta kiinnosti ihan eniten. Syitä tietenkin on monia. Ensinnäkin ihmiset ovat uteliaita pienellä kylällä ja toisekseen se on varmasti aihe, joka koskettaa meitä ihan kaikkia.
Välillä tulee myös aika ahdistava tunne kun on työssä missä tunnetaan, että miksi ihmeessä haluan kertoa kaikille miten minulla menee.
Onneksi voin tänne höpistä ihan vain niitä asioita mitkä hyvälle tuntuu.


Tuntuu ihmisiä kyllä kiinnostavan ihan tämä tavallinenkin elämä. Moni meistä elää ihan sitä normaalia, välillä aika tylsääkin arkea. Työt, lastenhoito, pyykinpesu, ruoanlaitto, tiedättehän! Sitä samaa se on asuit sitten täällä maalla tai kaupungissakin.
Niin sitä taaperretaan eteenpäin, päivä vaihtuu toiseksi, kesä syksyksi jne. Tiedän, että moni antaisi paljon tästä, aah niin tavallisesta arjesta. Eihän sekään ole kaikille itsestäänselvyys.

Ajatus blogin kirjoittamisesta syntyi viime kesänä. Elin silloin jotenkin ahdistavaa ajanjaksoa. Ystävyyssuhde joka oli minulle sisarmaisen tärkeä oli umpisolmussa ja olin muutenkin jotenkin hukassa sen kanssa mitä teen elämälleni. Ihan hävetti kun ei ollut edes mitään "oikeita" ongelmia, niin tuntui, että kaikki kaatui päälle.

No Annemaiseen tapaan, tätä surkuttelua kesti hetken, mutta ei liian kauan. Ja nyt kun olen miettinyt pääni puhki, sekä myöskin konkreettisesti tehnyt asioille jotakin, on huomattavasti helpompi hengittää.
Tajusin ihan ekaksi sen, että minä Anne Johanna Jylhäsalmi, en pysty kaikkia maailman ihmisten ongelmia ratkaisemaan. Maailma on täynnä kamalia sairauksia, valheita, mustamaalausta, kateutta ja vaikka mitä. Vaikka kuinka haluaisin niin kaikkia en voi auttaa. Kuitenkin omasta onnellisuudestaan vastaa jokainen itse. Ihan itselleenkin hyvä ohje on, älä valita vaan tee jotakin! Kun useasti se on hyvinkin mahdollista.  

Eräällä nimeltä mainitsemattomalla Helsingin reissulla, kun minun nimeltä mainitsematon (yksi) parhaista ystävistä, huusi (kyllä nimittäin huusi) että kato nyt jumalauta ittees, oli oikeasti pakko tehdä jotain!
Tämä on syy miksi minä oikeasti rakastan näitä minun omia ihmisiä tässä ympärillä. Pieni ravistelu silloin tällöin on ihan kohdillaan ja siltikin ystävyys säilyy ihan samana.
Olen miettinyt tämän asian ihan siihenkin asti, että jos minulle joskus tapahtuisi jotain, tiedän että lapsellani olisi niin monta hyvää ihmistä ketkä hänestä pitäisi huolta.

Mutta niin, voin kyllä rehellisesti sanoa, että tämä tylsä tavallinen arkielämä, on minun rinnalla eläessä välillä vähemmän tylsää.
Useasti saan päähäni näitä "huikeita idiksiä" ja niitä sitten toteutetaan tai sitten ne jää odottelemaan parempia aikoja. Pieniä hymähdyksiä saattaakin kuulua ympäriltä, kun oikein innostun. Mutta sen olen kyllä huomannut tässä vuosien saatossa, että ite kun tekee niin tulee just hyvä. Ja kun tykkään suunnitella, järjestellä ja organisoida niin pliis antakaan minun. Veljeni kaltaisiin mahtisuorituksiin en varmaan koskaan pääse, mutta tämä pienempi touhuilu on oikein mukavaa.

Viime kesänä aloin suunnittelemaan tätä tulevaa hyväntekeväisyystapahtumaa. Kun mieheni on ollut nuorten kanssa tekemisissä melkein parikymmentä vuotta ja tykkää edelleen palloa pomputella, niin siitä se ajatus sitten lähti.
Hän oli ajatellut tämän asian vähän pienimuotoisemmin, mutta kun porukka innostui mukaan niin mikäpä ettei!
Se mitä sitten tällä saavutetaan, on vielä kysymysmerkki.
Raha on se millä useampia asioita saadaan ja lipputulot on ne mitkä tästä nuorille rahana käteen jää.
Sitä minä en sitten päätä, mihin ne käytetään. Se on mieheni ja nuorten päätäntävallan alla ja siihen ei välikäsiä tarvita.

Vaikka ei pyörivä pallo kiinnostaisikaan, suosittelen tulemaan paikalle!
Vaikka sitten meidän tukijoukoiksi jos ei muuta.

Jaa että minne,
No 14.4 klo 17, Pielaveden liikuntahallille tietysti ! ;)

ps. kesää odotellen, niin kun kuva kertoo <3

Tassuterapiaa...

Kirjoitin lapsena ystäväkirjaani, että yksi parhaista ystävistäni on koirani Nella. Siinä kohdin,"koira on ihmisen paras ystävä" sanonta piti paikkansa.

Kyllähän siinä piti vääntää että sain kun sainkin ensimmäisen koirani. Tosin isältä salassa. Sanottiin äidin kanssa, että se musta pikkuruinen ylisöpö pentu tulee vaan käymään ja lähtee kyllä omaan kotiinsa takaisin. Nella oli meillä kylässä 12-vuotta. Se miten sitä jo silloin pienenä hoidin, hämmästyttää ja olen edelleen ylpeä siitä.  Otin vastuun pienestä pennusta, koulutin sen, nukutin vieressä, pesin ja leikkasin kynnet. Viisas koira se oli, oppi vaikka mitä temppuja ja oli sen ajan koirakoulun parhaimmistoa. Sitten tietysti kun pojat ja muut aktiviteetit alkoi kiinnostamaan ja muutin pois kotoakin, jäi Nella viimeisiksi vuosikseen vanhempieni hoteisiin. Sokeritauti koitui sen kohtaloksi.
Sen jälkeen on koiria tullut ja mennyt. Rakkaita ne on olleet kaikki.

Tällä hetkellä meidän perheessä asuu hyvinkin persoonallinen pikkukoira nimeltään Tonia. Pieni ja pippurinen, Romanialainen katukoira on sulattanut sydämiä, missä tahansa se liikkuu.
Tonia rakastaa rapsutuksia, silmät kiinni se odottaa niitä lisää ja lisää, pikkuisen tökkäisee kuonolla jos meinaa lopettaa. Tonialla on ollutkin tärkeä tehtävä meidän yhdistyksen mannekiinina ja se on tuonut tosi paljon hyvää mieltä ja nauravia naamoja ympärilleen.
Tykkään romantisoida ajatuksella, että tämän "sekarotuisen piskin", jolla elinmahdollisuudet omassa kotimaassaan oli lähes nolla, oli tarkoituskin tulla tänne meille Suomeen ja juurikin meidän kotiin, jossa asuu tällainen vähän hupsu eläinsuojelija. Voisiko sanoa että aika nappiin meni :)

Koirat ja ylipäätään eläimet tuovat kyllä paljon iloa omistajilleen. Ne vievät lenkille, niiden pehmeään turkkiin voi itkeä sydänsurujaan, ne lohduttavat ja ovat uskollisia kavereita matkan varrella. Kun tulet töistä kotiin, ne ottavat sinut aina iloisesti häntä heiluttaen vastaan ja ne tyytyvät loppujen lopuksi aika vähään. Kun liikunta, ruoka ja hellittely ovat sopusoinnussa, sinulla asuu kotona onnellinen eläin.

Viime viikolla meidät kutsuttiin Tonian kanssa vanhainkotivisiitille. Voi olla että tällä ihka ensimmäisellä kerralla, siitä ei saatu ihan kaikkea irti, varsinkin kun kaikki oli niin uutta ja asukkaat eivät olleet vielä tuttuja meille. Viiimeinen siipi, missä asui ihana eläinrakas rouva, oli sen vierailun koskettavin hetki. Rouva melkein purskahti itkuun meidän lähtiessämme ja en minäkään ihan kuivin silmin sieltä pois päässyt. Tämä viimeistään takasi sen, että menemme uudelleenkin.
Tonialla on vielä niin paljon tehtävää <3

Sukupolvelta toiselle

Kun olin ihan pieni tyttö elämäni tärkeimpiä aikuisia oli tietenkin äiti ja isä, mutta myöskin enoni (joka vieläkin kulkee menossa mukana) ja ihana mummoni.

Mummo hoiti minua ja veljeäni kun oltiin pieniä, ihan siihen asti kun jo pärjättiin jotenkin keskenään, äidin ja isän ollessa illat ja viikonloput yleensä töissä.
Eipä se vanhempien vuorotyö olisi onnistunut mitenkään ilman mummon apua. Korvaamaton apu oli hän.
Ja mitkä välit siitä saatiinkaan häneen. Tiivis äidillinen suhde, joka jatkui siihen asti kun hän viimeisen henkäyksen maan päällä veti.

Meidän mummo oli mahtava persoona. Vielä tänäkin päivänä, saattaa joku häntä hoitanut tai muuten tekemisissä ollut muistella hänen luonnettaan. Sanavalmis, räväkkä, pieni ja pippurinen voisin kuvailla häntä. Mutta kuitenkin hyvin hyväsydäminen, eläinrakas ja läheisten puolesta kaiken tekevä sinnikäs nainen. Haluan uskoa, että jotakin hänen luonteestaan kulkee sukupolvelta toiselle ja kun katson itseäni, äitiäni ja jopa tytärtäni, sieltä se peilikuva puskee esille.
Sitä sinnikkyyttä mitä mummossani oli, saa etsiä. Hänen miehensä, eli ukkini kuoli jo aika nuorena ja neljä lasta jäi kaipaamaan isää. Köyhyys kolkutteli ovella ja kaikesta oli pulaa. Kun mummolle tuli ikää, hän sairastui erilaisiin fyysisiin sairauksiin, jotka aiheutti sitten ihan myös psyykkistä vaivaa. Kova työnteko vaati veronsa.
Viimeiset vuodet kotosalla oli tuskaa, kun oli huoli pärjäämisestä. Vanhainkoti, jossa hän jakoi huoneensa siskonsa kanssa toi turvaa, vaikka se ei oma rakas kotimökki ollutkaan. Minusta hän sopeutui hyvin. Mummon ikävä on vieläkin, vaikka aikaa on kulunut. Hän taisi olla minun elämäni sankarinainen.

"Mummoilu" aiheuttaa suuria tunteita, iloa, pahaa mieltä ja kaikkea siltä väliltä. Meidän perhe on saanut kokea kateutta siitä, että meillä mummo jakaa paljon aikaansa ainoan lapsenlapsensa kanssa. Tietysti myös hän on saanut siitä osansa. Erikoisia kommentteja on kyllä kuulunut. Onhan se tietysti totta, että helpommalla tässä lastenhoidossa pääsee kun mummo on valmiina nurkan takana auttamaan,  jos tarve vaatii. Mutta kun se on niin paljon muutakin. Se on vastavuoroisuutta ja yhteisen ajan viettämistä muutenkin kun lastenhoidon merkeissä. 
Muistatteko miten ennen asuttiin? Ukit ja mummot samassa taloudessa, siinä se meni sitten lapsetkin sivussa. Käsi pystyyn, kuinka moni on valmis ottamaan omat vanhukset saman katon alle asumaan? ;)

Kyllähän se pahaa mieltä aiheuttaa, jos isovanhempia ei voisi vähemmän omat lapsenlapset kiinnostaa. Ja sitä kateuttakin. Voihan se olla, että haluttaisiin olla enemmän tekemisissä, mutta on niin paljon muuta ettei aikaa vaan yksinkertaisesti ole. Nykypäivänä mummot on parempikuntoisia ja voi olla enemmän omia menoja ja harrastuksia. Myös työelämä vaatii veronsa. Näinhän se pitääkin olla, kuka sen sanoo mikä on oikein ja mikä väärin. Jokainen aikuinen taaplaa sillä omalla tyylillään. 

Jossain keskusteluissa puolustelin valintaamme jäädä pienelle kylälle asumaan, jossa on läheiset lähellä. Tarkoitus oli jossain vaiheessa muuttaa pois, mutta ajatus siitä että lapsella on esimerkiksi koulun jälkeen paikka minne mennä, tuntui ihanalle. Elämä on meille kaikille valintoja täynnä.

Muisto siitä, kun koulupäivän jälkeen kävelen honkamäkeä ylös raskas koulureppu selässäni ja nään mummon tulevan vastaan. Reppu siirtyy mummon jo vähän koukkuun kaartuneeseen selkään ja matka jatkuu käsikynkkää, ruoka on kotona valmiina  ja ruoan jälkeen katsotaan lasten tv puoli kuusi. Nämä hetket on niitä mitä ei rahalla saa ja säilyy muistojen sopukassa loppuelämän. 
On onnekasta ollut omistaa elämässä sellainen ihminen ja se on uskotteko kantanut tosi pitkälle ❤

Mummo ja äiti -50 luvun loppupuolella oman pirtin rappusilla

Kaiken se kestää...eiku..

Kun nuorena haaveilin tulevaisuudestani, siihen saattoi kuulua onnellinen avioliitto komean miehen kanssa ja liuta lapsia (tai edes yksi). Prinsessahäät joissa luvataan rakastaa happily ever after...
Ei niihin haaveiluihin kuulunut se tylsä arkinen aherrus, pimeä talvi tai muut elämän kommerverkit.

Avioliiitto on kyllä sellainen taitolaji, että joiltakin se onnistuu paremmin ja joiltain huonommin.
Tahtotila olla yhdessä on oltava tosi vahva, eikä se siltikään aina onnistu.


Vuodessa on varmasti lukemattomia päiviä, jolloin ei jaksaisi katsella tuon toisen naamaa ja tiedän sen tunteen olevan ihan molemminpuolinen ;)
Onneksi meidän perheessä saa rakastaa ja välillä olla rakastamatta...ei nyt ihan telkkari ikkunasta lennä, mutta melkein. Tunteet näytetään ja sanotaan ääneen, hyvässä ja pahassa.

Nettimaailmaan voi suoltaa toisista ihmisistä ihan mitä vaan ja tästähän kirjoittelin jo aiemminkin. Minunkin elämän kerrottiin olevan pinnallista, ei aitoa ja keksittyä.
Ja tähän kyllä tosi iso Heh! 
Välillä toivoisinkin, että pystyisinkin vähän suodattamaan mitä asioita kerron. Tulee höpöteltyä  ja luotettua ihmisiin liiankin herkästi. 
Ehei, kyllä se pinnallinen elämä on jossain muualla kuin Mäkitiellä. Meillä ei kovin kummoiset luurangot kaapeissa kolise.

Onhan niitä varmaan ns. kulissiliittojakin. Ollaan yhdessä lasten, tavan tai vaikka rahan vuoksi. Ei enää jakseta edes erota. 
Välillä sitä itsekin miettii, kun takana on kohta kymmenen vuotta avioliittoa ja toiset kymmenen seurustelua, että mikä ihme se on se yhdessä pitävä voima.
Kai se on se, että kun edelleenkin on toisen vieressä hyvä olla (silloin kun ei ole mykkäkoulua) ja sitten ei ole tarvetta etsiä mitään sen parempaakaan. On yhteisiä asioita enemmän kun erottavia. Ja edelleen viihdytään yhdessä. Ei sekään näin monen vuoden jälkeen ole mikään itsestäänselvyys.

Paljon on vuosien saatossa ympärillä erottu, petetty, menty takaisin yhteen ja taas vihattu. Elämä kun on niin ihmeellistä, että mitä vaan voi sattua. Ihmiset ovat tunteiden vietävissä ja se on ihan inhimillistä. 
Minut kyllä tunnetaan tyttöjen kesken siitä, että rakastan katsella komeita miehiä. Siihen se kyllä sitten jää. Minä en yhden illan innon takia, tarkoituksella ja kovin hepposin perustein laita omaa perhe-elämääni vaakalaudalle. 
Katsella saa ja pitääkin. Jaksaa sitten taas sitä omaakin puolisoa katsella vähän eri silmällä.
Maailmahan on valintoja tai houkutuksia täynnä meille kaikille. Jokainen on vastuussa vain omistaan ja kyllä ne yleensä edestään löytää.


Kirkossa on kuulutettu meidänkin onnesta, mutta kuka sen sanoo kauanko se kestää. Eihän se edes aina ole meidän omissa käsissä. Kun kaikki on vähän liiankin hyvin, pelkää että entäs jos jotain tapahtuu. Pitäisi osata iloita ja elää hetkessä. Välillä siitä saa muistutuksia.

Minun entisen työkaverini mies sairastui vakavasti ja avovaimo hoiti hänet 
kotonaan melkein loppuun asti.  He olivat eläneet yhdessä nuoresta lähtien, unelmat ja elämä oli menty yhdessä rinta rinnan. Paljon olisi ollut vielä matkaa jäljellä, kun kohtalo päätti toisin. 
Minua tämä kosketti kovin ja sanoinkin kotona, että tuossa tiivistyy se sana josta niin paljon puhutaan ja julkisesti toitotetaan, se ei tarvitse hienoja korulauseita tai ympärille maallista mammonaa,
Rakkaus, kaiken se kestää..
Muistakaa pitää huolta toisistanne!

Nuorina ja nätteinä v.2007

Teiniangstia...

Eräänä viikonlopun iltana pienessä juhlahumussa, tokaisin hyvälle lapsuudenystävälleni, että hittolainen kun saisi hetken olla teininä, ei huolia murheita, ei rahasta, seuraavasta päivästä eikä edes tulevaisuudesta. Hänen vastauksensa oli aika tyhjentävä, ei ikinä, ihan liikaa draamaa!

Joka pitää kyllä aika lailla paikkaansa. Ja se draama, sitä saattoi tulla monenlaisista asioista. Esim. muistatko sen tunteen kun sen ikäisenä "rakastuit". Voi mitä tuskaa ja ahdistusta se aiheutti, jos se unelmien prinssi/prinsessa ei sitä vastakaikua sinulle antanutkaan. Olihan se nyt raastavaa!
Siihen aikaan se kuvitelma siitä seurustelusuhteesta saattoi olla hieman erilainen kuin todellisuus.
Meidän unelmien miehiä siihen aikaan oli Tom Cruiset, Brad Pitit ym.  Ihan kamalan montaa tähän kategoriaan osuvaa ei täältä meidän pikkukylältä löytynyt ;)

Muutenkin ylä-asteella oli selkeästi ne suosituimmat tytöt ja sitten me muut. Itse kuuluin siihen välimaastoon. Eli keskinkertaisiin, joilla oli kuitenkin hetkensä ;)
Aika raadollista aikaahan se oli, kuka on kenenkin kanssa ja kuka sai taivaltaa ihan yksin. Tytöt osaa olla todella julmia toisiaan kohtaan.
Minua suojeli onneksi se meidän oma porukka. Toki meilläkin sen sisällä oli ne omat riitamme, mutta kyllä me aina loppujen lopuksi yhtä pidettiin.
Itseasiassa näitten kanssa pidetään edelleenkin yhtä. Ainakin kerran vuodessa yritetään tavata. Se on aika tärkeää elämässä, että sinulla on siellä niitä jotka oikeasti tuntevat sinut. Ja hyväksyvät sinut ihan sellaisena.  Tästähän kirjoitin jo aiemminkin, josta sain ihan tosi paljon hyvää palautetta. Kiitos siitä!

Nyt olen saanut seurata nykypäivän teinien elämää suht läheltä, kun monella tutulla alkaa jo olemaan niitä teini-ikäisiä lapsia. Ei se sen helpommalta näytä 2000-luvullakaan. Älypuhelimet, snapchatit ja mitä näitä on, pitää nuoret kiireisinä. Nettimaailma alkaa olla aika älytön, kun sinne voit suoltaa toisista mitä vain. Siinä vaiheessa kun itsetunto on kaikista haavoittuvaisin, voi julkisesti kirjoitetut jutut todella satuttaa ja jättää jälkensä pitkäänkin.
Mutta onhan niissä asioissa tietenkin myös puolensa.. Jos jo meidän aikaan olisi ollut muutakin kun ne veivattavat puhelimet, olisi se Sami Kapanenkin saattanut löytyä tuolta facebookista, eikä olisi tarvinnut sen vanhemmille soittaa :D  ja kun viereisellä kylällä oli siihen aikaan ne kaikista siisteimmät pojat, ei olisi niitten numeroita tarvinnut puhelinluettelosta etsiä. Nykyään niitä mahdollisuuksia tavata uusia ihmisiä on hurjasti enemmän.

Opiskelu kannattaa aina, joka tuutista toitotetaan ja tottahan se onkin. Itsekin tulee harmiteltua, kun ei silloin nuorempana ollut mitään käsitystä mitä kannattaisi tehdä ja koulujen käynti jäi vähäiseksi.
Mutta kuka hitto oikeasti tietää ylä-asteen jälkeen oikeasti haluaa. Aika harva.
Voisihan sitä vieläkin opiskella, mutta kun vuodet vaan kuluu ja kuluu, niin sitä vaikeammalle se tuntuu. Haaveita toki on ja pitääkin olla.
Ja se suuri maailma, sitäkin olisi pitänyt nähdä mutta tuli jäätyä tänne omalle kylälle. Lohduttaudun aina sillä, että tuskin sen onnellisempi olisin vaikka olisin sitä parempaa elämää lähtenyt meren toiselta puolen tai kaupungeista etsimään. Elämä on kuitenkin tässä ja nyt justiinsa hyvää. Jotenkin huvittaa ne tyypit, jotka aikoinaan lähti täältä "tuppukylältä" ovet paukkuen menolippu taskussa, vain huomatakseen, että on kiva palata takaisin tai ainakin johonkin lähemmäs. Samanlaiset murheet ne taitaa olla, asuu sitä missä päin tahansa.
Sitä paitsi eihän sitä ole koskaan liian vanha näkemään maailmaa. Meidän perheen ensi kevään matkakohde alkaa olla varausta vaille valmis ja jos kaikki menee hyvin ollaan keväällä Italian auringon alla :)
Kaikki aikanaan. Nyt alkaa olla mahdollista edes silloin tällöin matkustella.

Näin jälkeenpäin ajatellen, ne jotka silloin teini-iässä näytti olevan niitä kaikista kauneimpia ja suosituimpia tyttöjä ja joilla näytti olevan itsetuntokin oikein hyvin kohdallaan, kamppaili luultavasti ihan samojen ongelmien kanssa kuin me muutkin. Ehkä se olikin vaan sitä kovaa ulkokuorta ja viimeistään elämä on opettanut meitä kaikkia. Omalla kohdallani nuoruuden herkkyys on kyllä säilynyt, mutta puoleni osaan nykyään pitää.

Jos nyt tapaisin 15-vuotiaan Annen kertoisin hänelle, miten mukiinmenevä, hyvinvoiva nainen sieltä tuleekaan kasvamaan.
Vaikka kolhujakin matkan varrelle sattuu, nostaa lähipiiri sieltä aina jaloilleen.
Katsoisitko peiliin, nostaisitko pääsi  ja huomaatko, sinähän pärjäät!

Elämä kyllä kantaa! <3