Mekkomaniaa

Kaikki minut tuntevat, tietävät että minulla on vaatekaappi täynnä mekkoja. Ei ne mitään merkkituotteita välttämättä ole. Minulle ei mekon hinnalla tai merkillä ole mitään merkitystä. Kunhan se on kaunis ja istuu päällä niin se on juurikin täydellinen. 

Naisella ei minun mielestäni koskaan ole liikaa mekkoja. Kokeileppa kun seuraavan kerran on huonompi päivä sitä, että käyt shoppailemassa. Tadaa ja päiväsi on pelastettu! 

Tässä jotain malleja mitä itse suosin.

Liputan kovasti misswindyshop.com:in mekkoja. Minun vartalon kurveille nämä asut istuu todella hyvin. Vastaavat kokoaan ja käyvät monentyyppisille vartaloille. Ja ne värit! Ihania vaihtoehtoja <3

Tässä kuvassa päälläni on purple rose floral border.

Tämä mekko löytyi sattumalta nettikaupasta, hintakin huikea 39,90...eli niin kun jo sanoin, kaunista saa edullisestikkin...

Kun luoja minulle soi tyttölapsen, onhan se ihana ostella hänellekkin kivoja vaatteita.

Tämä ihanuus löytyi ale-korista. Aika söötti, vai mitä olette mieltä? 

Muutama viikko sitten löysin ihan uuden merkin www.silverjungle.fi. Ja kun mallikin on näin söötti, niin tässä teille muutama maistiainen.

Tämä sama setti löytyy muuten sitten aikuisillekkin, vink vink.

Nyt kun kaikki eettinen ja ekologinen on in, niin tässä merkki sellaisille, jotka niitä suosii.

Joku kysyikin, että meinaatko sitten olla niin kun sellainen muotibloggaaja vai mitäs meinasit tänne kirjoitella?!...
Ajattelin olla vaan tällainen semiltätuntuu bloggaaja. Nyt mentiin vähän "hömppälinjalle". Mutta älkää huoliko maailmaparannus varmasti jatkuu! ;)
Ai niin meinasi ihan unohtua, onkos minun blogin lukijoissa ketään virkkaustaitoista?
Aloin lukemaan yhden elämästä taistelevan pikkutytön tarinaa ja sain idean.
Otappas piakkoin minun yhteyttä!

Vain neljä kirjainta...

Neljä kirjainta, joihin sisältyy koko maailman rakkaus. Jotenkin näin luki hyvän ystäväni äidin muistokirjoituksessa. Äiti on sanana voimakas, siinä on niin paljon tunnetta että ihan pakahtuu.
Itsekin koin tämän äitiyden onnen noin viisi ja puoli vuotta sitten. Sitä jo odotettiinkin, itse asiassa muut odotti. Minä en ollut varma mitä halusin. Olin niin epävarma kaikesta ja tavallaan kapinoinkin sitä vastaan, että koska minulla oli omakotitalo, hyvä mies ja kaikki kunnossa niin muut ajatteli, että tottahan niitä lapsia nyt sitten tulee. Kerkesin ottaa siinä talon oston, kihlajaisten ja avioliittoon menon välissä monta karvaista eläinvauvaa, ennen kuin ihmisvauva ilmoitti olemassa olostaan.
Nooraksi ristitty tyttö syntyi kuukauden etuajassa, katselin häntä laitoksella ja ajattelin että missä hitossa se kuuluisa äidinrakkaus nyt on! Jälkeenpäin lohduttauduin sillä, että vaikka äitiys oli alussa hieman hakusessa, johtui se siitä, että olin kamalan väsynyt, kipeä ja taisi pääkin olla aika lailla sekaisin.  Onneksi lapsella oli isä, joka hoiti lasta ensimmäiset päivät (hoitaa kyllä edelleenkin). Tänä päivänä todellakin tiedän mitä se äidinrakkaus tarkoittaa. Ei kukaan koskaan kertonut miten sydäntä raastavaa tämä on. Jatkuva huoli kaiken maailman asioista, "entäs jos tulee kolari", "entäs jos se juoksee auton alle", entäs, entäs, entäs! Mutta sitten se toinen puoli, kun se kiukutteleva lapsi laittaa illalla kädet kaulan ympärille ja sanoo minä lakastan sinua maailman eniten. Ei vaan ole ihanampaa tunnetta.

Minä olen äidin tyttö. Ollaan kuulemma saman näköisiä. Vanhemmiten huomaan, että alan muistuttaa häntä muutenkin kuin ulkonäöllisesti. Suusta pulpahtelee asioita, mitkä voi olla totta, mutta mitä ei pitäisi sanoa ääneen. Aina ei jaksa ymmärtää, tässä kuoliaaksi ymmärtämisen maailmassa ja tulee sanottua asioita liian suoraan ja eihän se ole suotavaa. Mutta sitten se toinen puoli on se, että läheisten puolesta tehdään mitä vain. Tai ei äidin kohdalla tarvitse olla kovinkaan läheinen. Niitä kertoja kun hän työelämässä ollessaan jelppasi jotain tuntematonta, esim. lainasi rahattomalle nuorelle rahaa, jotta tämä sai ostettua bussikortin, on monia. Sanoinkin joskus hänelle, että sinä se varmaan mulle toisit kuunkin taivaalta, jos pyytäisin.
Tästä tulikin mieleen, että minun lapsuudenystävä tuumasi taannoin, että sinä se olit kyllä niin hemmoteltu kakara. Tätä piti sitten hetki nieleskellä ja tuumata takaisin, että niin kyllä taisin olla, en missään nimessä tavaroiden puolesta hemmoteltu, vaan minua hemmoteltiin sillä, että äiti välitti. Kuskasi ja auttoi kaikessa mahdollisessa. No itse asiassa mikään ei ole muuttunut. Sama jatkuu edelleen. Nyt meillä on vaan suvun pieninkin nainen menossa mukana. Välillä kyllä hermot menee. Onhan se nyt vähän rasittavaa kun lähemmäs nelikymppiselle sanotaan, että "äläs nyt syö sitä suklaata, kohta ei ruoka maistu" tai "pistähän pipo päähän pakkasella. Mutta niin se taitaa olla, äiti on aina äiti.

Jonkinlaista kateellisuuttakin saa osakseen näistä hyvistä väleistä. Vaikka vastavuoroisuttahan tämän on, eikä hän mikään automaattinen lapsenvahti ole. Eikä kyllä aina tätä yhteiseloa jaksakaan, mutta sitten ei kahteen vuorokauteen soitella. Ja sitten kun jaksetaan, pistetään vaikka tekstari.

Tulee vielä varmasti sekin päivä, että täällä ei enää porukalla tallustella. Sitä kun ääneen suren, äiti sanoo, äläpä kuule huoli, minä kyllä seuraan sieltä pilven päältä ja katson mitä touhuatte. Se lohduttaa ja hänet tuntien, en sitä yhtään epäile :)

Tassunjälkiä sydämessä...

Niin niitä tassunjälkiä sydämeeni taisi tulla jo odotusaikana, äidin maidossa. Nimittäin äitini puolen suvusta löytyy jos jonkinlaista variksen kesyttäjää, linnuille kuiskaajaa ym. erikoista eläinrakasta persoonaa. Niitä juttuja sitten kuuntelin silmät pyöreänä ja olin ihan myyty.
5-vuotiaana sain ensimmäisen kissan Akun, mikä luultavimmin sai nimensä veljeni rakastaman Aku Ankan mukaan.  Ensimmäisen yön se pälyili sohvan alla, eikä ihme, sen verran innokkaita hoitajia olimme. Aku eli melkein 20-vuotiaaksi ja yhä muistelen sen kauneutta. Se oli vitivalkoinen, ja sillä oli pikimusta häntä.
Olin lapsena erittäin kiinnostunut eläimistä ja muutamia eläinsuojelullisia tekoja tein jo ihan pikkutyttönä. Kun hyvän ystäväni kanssa huomattiin naapurin koiran värjöttelevän pakkasessa lyhyessä narussa, teimme kaikkemme parantaaksemme sen elinoloja.  Pienet tytöt lähestyi isoa rähjäävää koiraa, olisi voinut käydä huonomminkin. Tämä pelottavan näköinen saksanpaimenkoira osoittautui kuitenkin erittäin ihanaksi ja lempeäksi tapaukseksi. Luulen ja itse asiassa tiedän, että se muutama vuosi mitä sitä hoidettiin oli sen lyhyen elämän parasta aikaa. Ei siihen aikaan ollut täällä päin mitään eläinsuojelullista tahoa mihin olisi voinut ilmoitella ja eikä meillä ollut silloin edes tarpeeksi tietämystä mitä tehdä. Siihen aikaan slogan "tule apuun Anja", ei olisi ehkä meitä täällä toisella puolella Suomea auttanut. (Anja Eerikäinen, tuo monen eläinrakkaan tytön esikuva)
Siinä se lapsuus ja nuoruus meni monenlaisten nelijalkaisten parissa, oli kissaa, koiraa ja kania. Hoitoheppoja, vuohia ja jopa hoitolehmiä! Ei muuten istuttu nenä kiinni telkkarissa. 

Nyt aikuisiällä saan toteuttaa itseäni kun olen aktiivisesti mukana paikallisen eläinsuojeluyhdistyksen toiminnassa. Tiedättekö, useasti on tuntunut siltä, että en ole oikein missään hyvä. Nyt tiedän, tässä olen hyvä, välillä jopa kekseliäs! Tällä tavoin ollaan oikeasti pystytty auttamaan eläimiä ja se tuntuu mahtavalle. 
Mutta en minä tätä yksin jaksaisi, kiitos kuuluu tukiverkostolle, saman ajatusmaailman jakaville, joille eläimet ovat yhtä tärkeitä.

Niin ja miksi ihmeessä tämä blogi? Tätä olen pitkään miettinyt ja nyt kun (juurikin tänään) täytän 37-vuotta, on aika ottaa ensimmäinen askel tässä bloggauksen maailmassa. Ehkä se neljänkympin kriisi siellä kolkuttelee ja päässä soi ajatus, jotain tarviis tehdä...
Kiitos kun pysyit "kanavalla", tulehan toistekin! Paljon on vielä sanomatta ja ensi kerralla sitten ihan eri mietteet :)

Syksyn kuva, elämäni koira Sara 2000-2010