Tassunjälkiä sydämessä...

Niin niitä tassunjälkiä sydämeeni taisi tulla jo odotusaikana, äidin maidossa. Nimittäin äitini puolen suvusta löytyy jos jonkinlaista variksen kesyttäjää, linnuille kuiskaajaa ym. erikoista eläinrakasta persoonaa. Niitä juttuja sitten kuuntelin silmät pyöreänä ja olin ihan myyty.
5-vuotiaana sain ensimmäisen kissan Akun, mikä luultavimmin sai nimensä veljeni rakastaman Aku Ankan mukaan.  Ensimmäisen yön se pälyili sohvan alla, eikä ihme, sen verran innokkaita hoitajia olimme. Aku eli melkein 20-vuotiaaksi ja yhä muistelen sen kauneutta. Se oli vitivalkoinen, ja sillä oli pikimusta häntä.
Olin lapsena erittäin kiinnostunut eläimistä ja muutamia eläinsuojelullisia tekoja tein jo ihan pikkutyttönä. Kun hyvän ystäväni kanssa huomattiin naapurin koiran värjöttelevän pakkasessa lyhyessä narussa, teimme kaikkemme parantaaksemme sen elinoloja.  Pienet tytöt lähestyi isoa rähjäävää koiraa, olisi voinut käydä huonomminkin. Tämä pelottavan näköinen saksanpaimenkoira osoittautui kuitenkin erittäin ihanaksi ja lempeäksi tapaukseksi. Luulen ja itse asiassa tiedän, että se muutama vuosi mitä sitä hoidettiin oli sen lyhyen elämän parasta aikaa. Ei siihen aikaan ollut täällä päin mitään eläinsuojelullista tahoa mihin olisi voinut ilmoitella ja eikä meillä ollut silloin edes tarpeeksi tietämystä mitä tehdä. Siihen aikaan slogan "tule apuun Anja", ei olisi ehkä meitä täällä toisella puolella Suomea auttanut. (Anja Eerikäinen, tuo monen eläinrakkaan tytön esikuva)
Siinä se lapsuus ja nuoruus meni monenlaisten nelijalkaisten parissa, oli kissaa, koiraa ja kania. Hoitoheppoja, vuohia ja jopa hoitolehmiä! Ei muuten istuttu nenä kiinni telkkarissa. 

Nyt aikuisiällä saan toteuttaa itseäni kun olen aktiivisesti mukana paikallisen eläinsuojeluyhdistyksen toiminnassa. Tiedättekö, useasti on tuntunut siltä, että en ole oikein missään hyvä. Nyt tiedän, tässä olen hyvä, välillä jopa kekseliäs! Tällä tavoin ollaan oikeasti pystytty auttamaan eläimiä ja se tuntuu mahtavalle. 
Mutta en minä tätä yksin jaksaisi, kiitos kuuluu tukiverkostolle, saman ajatusmaailman jakaville, joille eläimet ovat yhtä tärkeitä.

Niin ja miksi ihmeessä tämä blogi? Tätä olen pitkään miettinyt ja nyt kun (juurikin tänään) täytän 37-vuotta, on aika ottaa ensimmäinen askel tässä bloggauksen maailmassa. Ehkä se neljänkympin kriisi siellä kolkuttelee ja päässä soi ajatus, jotain tarviis tehdä...
Kiitos kun pysyit "kanavalla", tulehan toistekin! Paljon on vielä sanomatta ja ensi kerralla sitten ihan eri mietteet :)

Syksyn kuva, elämäni koira Sara 2000-2010