Neljä kirjainta, joihin sisältyy koko maailman rakkaus. Jotenkin näin luki hyvän ystäväni äidin muistokirjoituksessa. Äiti on sanana voimakas, siinä on niin paljon tunnetta että ihan pakahtuu.
Itsekin koin tämän äitiyden onnen noin viisi ja puoli vuotta sitten. Sitä jo odotettiinkin, itse asiassa muut odotti. Minä en ollut varma mitä halusin. Olin niin epävarma kaikesta ja tavallaan kapinoinkin sitä vastaan, että koska minulla oli omakotitalo, hyvä mies ja kaikki kunnossa niin muut ajatteli, että tottahan niitä lapsia nyt sitten tulee. Kerkesin ottaa siinä talon oston, kihlajaisten ja avioliittoon menon välissä monta karvaista eläinvauvaa, ennen kuin ihmisvauva ilmoitti olemassa olostaan.
Nooraksi ristitty tyttö syntyi kuukauden etuajassa, katselin häntä laitoksella ja ajattelin että missä hitossa se kuuluisa äidinrakkaus nyt on! Jälkeenpäin lohduttauduin sillä, että vaikka äitiys oli alussa hieman hakusessa, johtui se siitä, että olin kamalan väsynyt, kipeä ja taisi pääkin olla aika lailla sekaisin. Onneksi lapsella oli isä, joka hoiti lasta ensimmäiset päivät (hoitaa kyllä edelleenkin). Tänä päivänä todellakin tiedän mitä se äidinrakkaus tarkoittaa. Ei kukaan koskaan kertonut miten sydäntä raastavaa tämä on. Jatkuva huoli kaiken maailman asioista, "entäs jos tulee kolari", "entäs jos se juoksee auton alle", entäs, entäs, entäs! Mutta sitten se toinen puoli, kun se kiukutteleva lapsi laittaa illalla kädet kaulan ympärille ja sanoo minä lakastan sinua maailman eniten. Ei vaan ole ihanampaa tunnetta.
Minä olen äidin tyttö. Ollaan kuulemma saman näköisiä. Vanhemmiten huomaan, että alan muistuttaa häntä muutenkin kuin ulkonäöllisesti. Suusta pulpahtelee asioita, mitkä voi olla totta, mutta mitä ei pitäisi sanoa ääneen. Aina ei jaksa ymmärtää, tässä kuoliaaksi ymmärtämisen maailmassa ja tulee sanottua asioita liian suoraan ja eihän se ole suotavaa. Mutta sitten se toinen puoli on se, että läheisten puolesta tehdään mitä vain. Tai ei äidin kohdalla tarvitse olla kovinkaan läheinen. Niitä kertoja kun hän työelämässä ollessaan jelppasi jotain tuntematonta, esim. lainasi rahattomalle nuorelle rahaa, jotta tämä sai ostettua bussikortin, on monia. Sanoinkin joskus hänelle, että sinä se varmaan mulle toisit kuunkin taivaalta, jos pyytäisin.
Tästä tulikin mieleen, että minun lapsuudenystävä tuumasi taannoin, että sinä se olit kyllä niin hemmoteltu kakara. Tätä piti sitten hetki nieleskellä ja tuumata takaisin, että niin kyllä taisin olla, en missään nimessä tavaroiden puolesta hemmoteltu, vaan minua hemmoteltiin sillä, että äiti välitti. Kuskasi ja auttoi kaikessa mahdollisessa. No itse asiassa mikään ei ole muuttunut. Sama jatkuu edelleen. Nyt meillä on vaan suvun pieninkin nainen menossa mukana. Välillä kyllä hermot menee. Onhan se nyt vähän rasittavaa kun lähemmäs nelikymppiselle sanotaan, että "äläs nyt syö sitä suklaata, kohta ei ruoka maistu" tai "pistähän pipo päähän pakkasella. Mutta niin se taitaa olla, äiti on aina äiti.
Jonkinlaista kateellisuuttakin saa osakseen näistä hyvistä väleistä. Vaikka vastavuoroisuttahan tämän on, eikä hän mikään automaattinen lapsenvahti ole. Eikä kyllä aina tätä yhteiseloa jaksakaan, mutta sitten ei kahteen vuorokauteen soitella. Ja sitten kun jaksetaan, pistetään vaikka tekstari.
Tulee vielä varmasti sekin päivä, että täällä ei enää porukalla tallustella. Sitä kun ääneen suren, äiti sanoo, äläpä kuule huoli, minä kyllä seuraan sieltä pilven päältä ja katson mitä touhuatte. Se lohduttaa ja hänet tuntien, en sitä yhtään epäile :)
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti