Teiniangstia...

Eräänä viikonlopun iltana pienessä juhlahumussa, tokaisin hyvälle lapsuudenystävälleni, että hittolainen kun saisi hetken olla teininä, ei huolia murheita, ei rahasta, seuraavasta päivästä eikä edes tulevaisuudesta. Hänen vastauksensa oli aika tyhjentävä, ei ikinä, ihan liikaa draamaa!

Joka pitää kyllä aika lailla paikkaansa. Ja se draama, sitä saattoi tulla monenlaisista asioista. Esim. muistatko sen tunteen kun sen ikäisenä "rakastuit". Voi mitä tuskaa ja ahdistusta se aiheutti, jos se unelmien prinssi/prinsessa ei sitä vastakaikua sinulle antanutkaan. Olihan se nyt raastavaa!
Siihen aikaan se kuvitelma siitä seurustelusuhteesta saattoi olla hieman erilainen kuin todellisuus.
Meidän unelmien miehiä siihen aikaan oli Tom Cruiset, Brad Pitit ym.  Ihan kamalan montaa tähän kategoriaan osuvaa ei täältä meidän pikkukylältä löytynyt ;)

Muutenkin ylä-asteella oli selkeästi ne suosituimmat tytöt ja sitten me muut. Itse kuuluin siihen välimaastoon. Eli keskinkertaisiin, joilla oli kuitenkin hetkensä ;)
Aika raadollista aikaahan se oli, kuka on kenenkin kanssa ja kuka sai taivaltaa ihan yksin. Tytöt osaa olla todella julmia toisiaan kohtaan.
Minua suojeli onneksi se meidän oma porukka. Toki meilläkin sen sisällä oli ne omat riitamme, mutta kyllä me aina loppujen lopuksi yhtä pidettiin.
Itseasiassa näitten kanssa pidetään edelleenkin yhtä. Ainakin kerran vuodessa yritetään tavata. Se on aika tärkeää elämässä, että sinulla on siellä niitä jotka oikeasti tuntevat sinut. Ja hyväksyvät sinut ihan sellaisena.  Tästähän kirjoitin jo aiemminkin, josta sain ihan tosi paljon hyvää palautetta. Kiitos siitä!

Nyt olen saanut seurata nykypäivän teinien elämää suht läheltä, kun monella tutulla alkaa jo olemaan niitä teini-ikäisiä lapsia. Ei se sen helpommalta näytä 2000-luvullakaan. Älypuhelimet, snapchatit ja mitä näitä on, pitää nuoret kiireisinä. Nettimaailma alkaa olla aika älytön, kun sinne voit suoltaa toisista mitä vain. Siinä vaiheessa kun itsetunto on kaikista haavoittuvaisin, voi julkisesti kirjoitetut jutut todella satuttaa ja jättää jälkensä pitkäänkin.
Mutta onhan niissä asioissa tietenkin myös puolensa.. Jos jo meidän aikaan olisi ollut muutakin kun ne veivattavat puhelimet, olisi se Sami Kapanenkin saattanut löytyä tuolta facebookista, eikä olisi tarvinnut sen vanhemmille soittaa :D  ja kun viereisellä kylällä oli siihen aikaan ne kaikista siisteimmät pojat, ei olisi niitten numeroita tarvinnut puhelinluettelosta etsiä. Nykyään niitä mahdollisuuksia tavata uusia ihmisiä on hurjasti enemmän.

Opiskelu kannattaa aina, joka tuutista toitotetaan ja tottahan se onkin. Itsekin tulee harmiteltua, kun ei silloin nuorempana ollut mitään käsitystä mitä kannattaisi tehdä ja koulujen käynti jäi vähäiseksi.
Mutta kuka hitto oikeasti tietää ylä-asteen jälkeen oikeasti haluaa. Aika harva.
Voisihan sitä vieläkin opiskella, mutta kun vuodet vaan kuluu ja kuluu, niin sitä vaikeammalle se tuntuu. Haaveita toki on ja pitääkin olla.
Ja se suuri maailma, sitäkin olisi pitänyt nähdä mutta tuli jäätyä tänne omalle kylälle. Lohduttaudun aina sillä, että tuskin sen onnellisempi olisin vaikka olisin sitä parempaa elämää lähtenyt meren toiselta puolen tai kaupungeista etsimään. Elämä on kuitenkin tässä ja nyt justiinsa hyvää. Jotenkin huvittaa ne tyypit, jotka aikoinaan lähti täältä "tuppukylältä" ovet paukkuen menolippu taskussa, vain huomatakseen, että on kiva palata takaisin tai ainakin johonkin lähemmäs. Samanlaiset murheet ne taitaa olla, asuu sitä missä päin tahansa.
Sitä paitsi eihän sitä ole koskaan liian vanha näkemään maailmaa. Meidän perheen ensi kevään matkakohde alkaa olla varausta vaille valmis ja jos kaikki menee hyvin ollaan keväällä Italian auringon alla :)
Kaikki aikanaan. Nyt alkaa olla mahdollista edes silloin tällöin matkustella.

Näin jälkeenpäin ajatellen, ne jotka silloin teini-iässä näytti olevan niitä kaikista kauneimpia ja suosituimpia tyttöjä ja joilla näytti olevan itsetuntokin oikein hyvin kohdallaan, kamppaili luultavasti ihan samojen ongelmien kanssa kuin me muutkin. Ehkä se olikin vaan sitä kovaa ulkokuorta ja viimeistään elämä on opettanut meitä kaikkia. Omalla kohdallani nuoruuden herkkyys on kyllä säilynyt, mutta puoleni osaan nykyään pitää.

Jos nyt tapaisin 15-vuotiaan Annen kertoisin hänelle, miten mukiinmenevä, hyvinvoiva nainen sieltä tuleekaan kasvamaan.
Vaikka kolhujakin matkan varrelle sattuu, nostaa lähipiiri sieltä aina jaloilleen.
Katsoisitko peiliin, nostaisitko pääsi  ja huomaatko, sinähän pärjäät!

Elämä kyllä kantaa! <3

Ikioma

Olen avautunut tähän  blogiini jonkun verran meidän elämästämme. 
Kuitenkin kaikista tärkein, elämän keskipiste ja jokapäiväinen ilonaihe on jäänyt vähemmälle huomiolle. Ja se on tietenkin minun ihana, omatekemä 5-vuotias tyttäreni. (No on vähän isikin apuna ollut)
Näin jälkeenpäin ajatellen, elämä olisi ihan kamalan tylsää ilman häntä. Ennen lapsia, kuulosti absurdilta, kun tuttu äiti saattoi sivulauseessa sanoa lapsien olevan hänen elämän tarkoituksensa. Se voi hyvinkin olla.
Elämä pyörii meilläkin tämän viisivuotiaan, välillä aika uhmaikäisen oikkujen ympärillä. Mutta älkää ymmärtäkö väärin, oma elämä ei ole mihinkään unohtunut. Edelleen sitä omaa aikaa otetaan mahdollisuuksien mukaan. Ehkä kuitenkaan tärkeimmät asiat ei enää ole niitä, mitkä niitä oli ennen. Tärkeysjärjestys on vähän toinen. Voin hyvin kuvitella, kun lapsia on monta, että siinä hetkeksi lasten ollessa pieniä ns. hävittää itsensä. Sitten kun lapset kasvaa, alkaa olla aikaa omalle itselleenkin.

Tämän blogin aihe lähti siitä, kun eräänä yönä aloin lukemaan 4-vuotiaasta tytöstä, joka hävisi syöpätaistelunsa. Mietin, että mikä elämän tarkoitus voi olla sillä, että pieni kaunis lapsi joutuu kärsimään niin paljon tuskaa ja kipua. Ei kai kukaan voi mennä sanomaan tämän lapsen vanhemmille, että tälläkin oli tarkoituksensa.
Kevyitä aiheita, eikö? Minä vaan olen sitä mieltä, että näitä vaan pitää joskus lukea, jotta tajuaa sen oman elämänsä onnellisuuden esim. siitä terveestä lapsesta.
Tästä tuli niin paha mieli, että pala kurkussa tuntui vielä seuraavanakin päivänä. Mies taas tyypillisesti ihmetteli, pitääkö niitä mennä lukemaan.
Sinä yönä kävin nukkumaan mennessä, niin kuin joka ilta tarkastamassa, että lapsen huoneessa on kaikki hyvin, (tiedättehän, hengittää?, ei ole kuristunut peittoonsa?, yö on pitkä aika, MITÄ vaan voi tapahtua ;) Kaikki oli tietenkin hyvin, mutta ahdisti suunnattomasti.
Sinä samaisena yönä kaikki tuntui erityisen raskaalta, liekkö jotain pimeyden tuomaa masennusta vai mitä, mutta surin kaikkia menetettyjä lapsia ja surullisia elämänkohtaloita.
Tässä tilanteessa tieto lisäsi tuskaa ja ehkä jätän nämä yö lukemiset vähän vähemmälle.
Kai minullakin aina niin tekevällä, peruspirteällä ihmisellä on meneillään joku kaamosaika. Pimeää, väsyttää, mikään ei kiinnosta. Taattua syksyä, plääh...

Minun tyttäressäni syksyn väsyttävä aika ei näy. Vauhtia riittää siitä kun aamulla silmät auki saa koko päivän ajaksi. Hän on kyllä hyvin ihailtava kaikessa energisyydessään. Ajattelen kuitenkin, että vanhempiinsa tullut. Meillä ei kummallakaan ole tapana kovin kauan levätä laakereillaan. 
Niin kun varmasti jokainen äiti, niin myös minäkin olen ylpeä omasta tyttärestäni. Hän on ainakin kotioloissa hyvinkin ajatteleva tyttö, huolehtii jo perheen lemmikeistä ja on muutenkin reipas ja sosiaalinen luonteeltaan. Joskus ajattelin, että minulle on kamalan tärkeää, että lapseni opiskelee ja pääsee pitkälle elämässään. Nyt toivoisin vaan että tuo luonne säilyisi aikuisikään. Valloittava luonnonlapsi! Toivon, että elämän kolhut eivät häntä lannistaisi ja osaisimme kasvattaa hänestä hyvällä itsetunnolla varustetun nuoren aikuisen. Siinäpä sitä toivetta kerrakseen.

Eipä ollut tietoakaan siitä mitä rakkaus lapseen voi olla, ennen kun sain tämän oman.
Se menee kaiken edelle. Se huolen määrä, se on ihan loputon. Ja mitä olen ympärilleni seurannut se ei lopu koskaan. Huolet vaan muuttuu toisenlaisiksi.
Äitiys on kyllä ihan oikeasti elämän pituinen korkeakoulu. Myös minua, välillä hyvin itsekästäkin ihmistä tämä on opettanut paljon. 
Tässä on karissut juurikin se, että hänen kanssaan kaikki ei välttämättä ole niin täydellistä ja mene juuri niin kuin MINÄ haluaisin. Hänelle kun on tuota luonnetta siunaantunut ja myös vauhtia riittää.

Pari yötä sitten sairastuttiin vatsatautiin. Eihän ne niin kovin hehkeitä tilanteita ole, kun sohva on täynnä oksennusta ja lapsi itkee kun sattuu. Tulipa taas se ajatus mieleen, millaista elämä voisi olla jatkuvasti sairaan lapsen kanssa. Tuskin sitä täysin pystyy tajuamaan, mutta ehkä sen tuskan määrää voi arvailla.
Muistattekos kun huhuilin sen virkkaustaitoisen ihmisen perään? No tällainen löytyi ihan ystäväpiiristä ja saatiin suloinen mustavalkoinen kissa menemään vakaavaa sairautta vastaan taistelevalle pikkutytölle. Sainkin pienen viestin tämän äidin blogista, että kissa oli ollut mieluinen yllätys ja kulkee unikaverina mukana sairaalan ja kodin väliä.  Itkuhan siitä tuli. Niin pieni teko ja lapselle hyvä mieli.

Joulu tulla jollottaa ja paljon on toiveita, haaveita ja suunnitelmia pienen lapsen päässä. Entäs jos tänä jouluna me äiditkin oltaisiin ihan oikeasti läsnä. Minulla ainakin on se hyvin vahva suorittamisen tarve ja kaiken täytyy olla vähintäänkin täydellistä. Ei se joulupukki sinne kaappeihin taida tänäkään vuonna kurkistella?
Yleensä teen jouluviikon töissä pitkää päivää ja siihen vielä kotityöt päälle. Jouluaattona olen niin väsynyt, että pinna on kireällä ja ajatuskaan ei kulje.
Tänä vuonna lupaan yrittää hellittää.
Lupaisitko sinäkin?