Kuitenkin kaikista tärkein, elämän keskipiste ja jokapäiväinen ilonaihe on jäänyt vähemmälle huomiolle. Ja se on tietenkin minun ihana, omatekemä 5-vuotias tyttäreni. (No on vähän isikin apuna ollut)
Näin jälkeenpäin ajatellen, elämä olisi ihan kamalan tylsää ilman häntä. Ennen lapsia, kuulosti absurdilta, kun tuttu äiti saattoi sivulauseessa sanoa lapsien olevan hänen elämän tarkoituksensa. Se voi hyvinkin olla.
Elämä pyörii meilläkin tämän viisivuotiaan, välillä aika uhmaikäisen oikkujen ympärillä. Mutta älkää ymmärtäkö väärin, oma elämä ei ole mihinkään unohtunut. Edelleen sitä omaa aikaa otetaan mahdollisuuksien mukaan. Ehkä kuitenkaan tärkeimmät asiat ei enää ole niitä, mitkä niitä oli ennen. Tärkeysjärjestys on vähän toinen. Voin hyvin kuvitella, kun lapsia on monta, että siinä hetkeksi lasten ollessa pieniä ns. hävittää itsensä. Sitten kun lapset kasvaa, alkaa olla aikaa omalle itselleenkin.
Tämän blogin aihe lähti siitä, kun eräänä yönä aloin lukemaan 4-vuotiaasta tytöstä, joka hävisi syöpätaistelunsa. Mietin, että mikä elämän tarkoitus voi olla sillä, että pieni kaunis lapsi joutuu kärsimään niin paljon tuskaa ja kipua. Ei kai kukaan voi mennä sanomaan tämän lapsen vanhemmille, että tälläkin oli tarkoituksensa.
Kevyitä aiheita, eikö? Minä vaan olen sitä mieltä, että näitä vaan pitää joskus lukea, jotta tajuaa sen oman elämänsä onnellisuuden esim. siitä terveestä lapsesta.
Tästä tuli niin paha mieli, että pala kurkussa tuntui vielä seuraavanakin päivänä. Mies taas tyypillisesti ihmetteli, pitääkö niitä mennä lukemaan.
Sinä yönä kävin nukkumaan mennessä, niin kuin joka ilta tarkastamassa, että lapsen huoneessa on kaikki hyvin, (tiedättehän, hengittää?, ei ole kuristunut peittoonsa?, yö on pitkä aika, MITÄ vaan voi tapahtua ;) Kaikki oli tietenkin hyvin, mutta ahdisti suunnattomasti.
Sinä samaisena yönä kaikki tuntui erityisen raskaalta, liekkö jotain pimeyden tuomaa masennusta vai mitä, mutta surin kaikkia menetettyjä lapsia ja surullisia elämänkohtaloita.
Tässä tilanteessa tieto lisäsi tuskaa ja ehkä jätän nämä yö lukemiset vähän vähemmälle.
Kai minullakin aina niin tekevällä, peruspirteällä ihmisellä on meneillään joku kaamosaika. Pimeää, väsyttää, mikään ei kiinnosta. Taattua syksyä, plääh...
Minun tyttäressäni syksyn väsyttävä aika ei näy. Vauhtia riittää siitä kun aamulla silmät auki saa koko päivän ajaksi. Hän on kyllä hyvin ihailtava kaikessa energisyydessään. Ajattelen kuitenkin, että vanhempiinsa tullut. Meillä ei kummallakaan ole tapana kovin kauan levätä laakereillaan.
Niin kun varmasti jokainen äiti, niin myös minäkin olen ylpeä omasta tyttärestäni. Hän on ainakin kotioloissa hyvinkin ajatteleva tyttö, huolehtii jo perheen lemmikeistä ja on muutenkin reipas ja sosiaalinen luonteeltaan. Joskus ajattelin, että minulle on kamalan tärkeää, että lapseni opiskelee ja pääsee pitkälle elämässään. Nyt toivoisin vaan että tuo luonne säilyisi aikuisikään. Valloittava luonnonlapsi! Toivon, että elämän kolhut eivät häntä lannistaisi ja osaisimme kasvattaa hänestä hyvällä itsetunnolla varustetun nuoren aikuisen. Siinäpä sitä toivetta kerrakseen.
Eipä ollut tietoakaan siitä mitä rakkaus lapseen voi olla, ennen kun sain tämän oman.
Se menee kaiken edelle. Se huolen määrä, se on ihan loputon. Ja mitä olen ympärilleni seurannut se ei lopu koskaan. Huolet vaan muuttuu toisenlaisiksi.
Äitiys on kyllä ihan oikeasti elämän pituinen korkeakoulu. Myös minua, välillä hyvin itsekästäkin ihmistä tämä on opettanut paljon.
Tässä on karissut juurikin se, että hänen kanssaan kaikki ei välttämättä ole niin täydellistä ja mene juuri niin kuin MINÄ haluaisin. Hänelle kun on tuota luonnetta siunaantunut ja myös vauhtia riittää.
Pari yötä sitten sairastuttiin vatsatautiin. Eihän ne niin kovin hehkeitä tilanteita ole, kun sohva on täynnä oksennusta ja lapsi itkee kun sattuu. Tulipa taas se ajatus mieleen, millaista elämä voisi olla jatkuvasti sairaan lapsen kanssa. Tuskin sitä täysin pystyy tajuamaan, mutta ehkä sen tuskan määrää voi arvailla.
Muistattekos kun huhuilin sen virkkaustaitoisen ihmisen perään? No tällainen löytyi ihan ystäväpiiristä ja saatiin suloinen mustavalkoinen kissa menemään vakaavaa sairautta vastaan taistelevalle pikkutytölle. Sainkin pienen viestin tämän äidin blogista, että kissa oli ollut mieluinen yllätys ja kulkee unikaverina mukana sairaalan ja kodin väliä. Itkuhan siitä tuli. Niin pieni teko ja lapselle hyvä mieli.
Joulu tulla jollottaa ja paljon on toiveita, haaveita ja suunnitelmia pienen lapsen päässä. Entäs jos tänä jouluna me äiditkin oltaisiin ihan oikeasti läsnä. Minulla ainakin on se hyvin vahva suorittamisen tarve ja kaiken täytyy olla vähintäänkin täydellistä. Ei se joulupukki sinne kaappeihin taida tänäkään vuonna kurkistella?
Yleensä teen jouluviikon töissä pitkää päivää ja siihen vielä kotityöt päälle. Jouluaattona olen niin väsynyt, että pinna on kireällä ja ajatuskaan ei kulje.
Tänä vuonna lupaan yrittää hellittää.
Lupaisitko sinäkin?
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti