Teiniangstia...

Eräänä viikonlopun iltana pienessä juhlahumussa, tokaisin hyvälle lapsuudenystävälleni, että hittolainen kun saisi hetken olla teininä, ei huolia murheita, ei rahasta, seuraavasta päivästä eikä edes tulevaisuudesta. Hänen vastauksensa oli aika tyhjentävä, ei ikinä, ihan liikaa draamaa!

Joka pitää kyllä aika lailla paikkaansa. Ja se draama, sitä saattoi tulla monenlaisista asioista. Esim. muistatko sen tunteen kun sen ikäisenä "rakastuit". Voi mitä tuskaa ja ahdistusta se aiheutti, jos se unelmien prinssi/prinsessa ei sitä vastakaikua sinulle antanutkaan. Olihan se nyt raastavaa!
Siihen aikaan se kuvitelma siitä seurustelusuhteesta saattoi olla hieman erilainen kuin todellisuus.
Meidän unelmien miehiä siihen aikaan oli Tom Cruiset, Brad Pitit ym.  Ihan kamalan montaa tähän kategoriaan osuvaa ei täältä meidän pikkukylältä löytynyt ;)

Muutenkin ylä-asteella oli selkeästi ne suosituimmat tytöt ja sitten me muut. Itse kuuluin siihen välimaastoon. Eli keskinkertaisiin, joilla oli kuitenkin hetkensä ;)
Aika raadollista aikaahan se oli, kuka on kenenkin kanssa ja kuka sai taivaltaa ihan yksin. Tytöt osaa olla todella julmia toisiaan kohtaan.
Minua suojeli onneksi se meidän oma porukka. Toki meilläkin sen sisällä oli ne omat riitamme, mutta kyllä me aina loppujen lopuksi yhtä pidettiin.
Itseasiassa näitten kanssa pidetään edelleenkin yhtä. Ainakin kerran vuodessa yritetään tavata. Se on aika tärkeää elämässä, että sinulla on siellä niitä jotka oikeasti tuntevat sinut. Ja hyväksyvät sinut ihan sellaisena.  Tästähän kirjoitin jo aiemminkin, josta sain ihan tosi paljon hyvää palautetta. Kiitos siitä!

Nyt olen saanut seurata nykypäivän teinien elämää suht läheltä, kun monella tutulla alkaa jo olemaan niitä teini-ikäisiä lapsia. Ei se sen helpommalta näytä 2000-luvullakaan. Älypuhelimet, snapchatit ja mitä näitä on, pitää nuoret kiireisinä. Nettimaailma alkaa olla aika älytön, kun sinne voit suoltaa toisista mitä vain. Siinä vaiheessa kun itsetunto on kaikista haavoittuvaisin, voi julkisesti kirjoitetut jutut todella satuttaa ja jättää jälkensä pitkäänkin.
Mutta onhan niissä asioissa tietenkin myös puolensa.. Jos jo meidän aikaan olisi ollut muutakin kun ne veivattavat puhelimet, olisi se Sami Kapanenkin saattanut löytyä tuolta facebookista, eikä olisi tarvinnut sen vanhemmille soittaa :D  ja kun viereisellä kylällä oli siihen aikaan ne kaikista siisteimmät pojat, ei olisi niitten numeroita tarvinnut puhelinluettelosta etsiä. Nykyään niitä mahdollisuuksia tavata uusia ihmisiä on hurjasti enemmän.

Opiskelu kannattaa aina, joka tuutista toitotetaan ja tottahan se onkin. Itsekin tulee harmiteltua, kun ei silloin nuorempana ollut mitään käsitystä mitä kannattaisi tehdä ja koulujen käynti jäi vähäiseksi.
Mutta kuka hitto oikeasti tietää ylä-asteen jälkeen oikeasti haluaa. Aika harva.
Voisihan sitä vieläkin opiskella, mutta kun vuodet vaan kuluu ja kuluu, niin sitä vaikeammalle se tuntuu. Haaveita toki on ja pitääkin olla.
Ja se suuri maailma, sitäkin olisi pitänyt nähdä mutta tuli jäätyä tänne omalle kylälle. Lohduttaudun aina sillä, että tuskin sen onnellisempi olisin vaikka olisin sitä parempaa elämää lähtenyt meren toiselta puolen tai kaupungeista etsimään. Elämä on kuitenkin tässä ja nyt justiinsa hyvää. Jotenkin huvittaa ne tyypit, jotka aikoinaan lähti täältä "tuppukylältä" ovet paukkuen menolippu taskussa, vain huomatakseen, että on kiva palata takaisin tai ainakin johonkin lähemmäs. Samanlaiset murheet ne taitaa olla, asuu sitä missä päin tahansa.
Sitä paitsi eihän sitä ole koskaan liian vanha näkemään maailmaa. Meidän perheen ensi kevään matkakohde alkaa olla varausta vaille valmis ja jos kaikki menee hyvin ollaan keväällä Italian auringon alla :)
Kaikki aikanaan. Nyt alkaa olla mahdollista edes silloin tällöin matkustella.

Näin jälkeenpäin ajatellen, ne jotka silloin teini-iässä näytti olevan niitä kaikista kauneimpia ja suosituimpia tyttöjä ja joilla näytti olevan itsetuntokin oikein hyvin kohdallaan, kamppaili luultavasti ihan samojen ongelmien kanssa kuin me muutkin. Ehkä se olikin vaan sitä kovaa ulkokuorta ja viimeistään elämä on opettanut meitä kaikkia. Omalla kohdallani nuoruuden herkkyys on kyllä säilynyt, mutta puoleni osaan nykyään pitää.

Jos nyt tapaisin 15-vuotiaan Annen kertoisin hänelle, miten mukiinmenevä, hyvinvoiva nainen sieltä tuleekaan kasvamaan.
Vaikka kolhujakin matkan varrelle sattuu, nostaa lähipiiri sieltä aina jaloilleen.
Katsoisitko peiliin, nostaisitko pääsi  ja huomaatko, sinähän pärjäät!

Elämä kyllä kantaa! <3