Sukupolvelta toiselle

Kun olin ihan pieni tyttö elämäni tärkeimpiä aikuisia oli tietenkin äiti ja isä, mutta myöskin enoni (joka vieläkin kulkee menossa mukana) ja ihana mummoni.

Mummo hoiti minua ja veljeäni kun oltiin pieniä, ihan siihen asti kun jo pärjättiin jotenkin keskenään, äidin ja isän ollessa illat ja viikonloput yleensä töissä.
Eipä se vanhempien vuorotyö olisi onnistunut mitenkään ilman mummon apua. Korvaamaton apu oli hän.
Ja mitkä välit siitä saatiinkaan häneen. Tiivis äidillinen suhde, joka jatkui siihen asti kun hän viimeisen henkäyksen maan päällä veti.

Meidän mummo oli mahtava persoona. Vielä tänäkin päivänä, saattaa joku häntä hoitanut tai muuten tekemisissä ollut muistella hänen luonnettaan. Sanavalmis, räväkkä, pieni ja pippurinen voisin kuvailla häntä. Mutta kuitenkin hyvin hyväsydäminen, eläinrakas ja läheisten puolesta kaiken tekevä sinnikäs nainen. Haluan uskoa, että jotakin hänen luonteestaan kulkee sukupolvelta toiselle ja kun katson itseäni, äitiäni ja jopa tytärtäni, sieltä se peilikuva puskee esille.
Sitä sinnikkyyttä mitä mummossani oli, saa etsiä. Hänen miehensä, eli ukkini kuoli jo aika nuorena ja neljä lasta jäi kaipaamaan isää. Köyhyys kolkutteli ovella ja kaikesta oli pulaa. Kun mummolle tuli ikää, hän sairastui erilaisiin fyysisiin sairauksiin, jotka aiheutti sitten ihan myös psyykkistä vaivaa. Kova työnteko vaati veronsa.
Viimeiset vuodet kotosalla oli tuskaa, kun oli huoli pärjäämisestä. Vanhainkoti, jossa hän jakoi huoneensa siskonsa kanssa toi turvaa, vaikka se ei oma rakas kotimökki ollutkaan. Minusta hän sopeutui hyvin. Mummon ikävä on vieläkin, vaikka aikaa on kulunut. Hän taisi olla minun elämäni sankarinainen.

"Mummoilu" aiheuttaa suuria tunteita, iloa, pahaa mieltä ja kaikkea siltä väliltä. Meidän perhe on saanut kokea kateutta siitä, että meillä mummo jakaa paljon aikaansa ainoan lapsenlapsensa kanssa. Tietysti myös hän on saanut siitä osansa. Erikoisia kommentteja on kyllä kuulunut. Onhan se tietysti totta, että helpommalla tässä lastenhoidossa pääsee kun mummo on valmiina nurkan takana auttamaan,  jos tarve vaatii. Mutta kun se on niin paljon muutakin. Se on vastavuoroisuutta ja yhteisen ajan viettämistä muutenkin kun lastenhoidon merkeissä. 
Muistatteko miten ennen asuttiin? Ukit ja mummot samassa taloudessa, siinä se meni sitten lapsetkin sivussa. Käsi pystyyn, kuinka moni on valmis ottamaan omat vanhukset saman katon alle asumaan? ;)

Kyllähän se pahaa mieltä aiheuttaa, jos isovanhempia ei voisi vähemmän omat lapsenlapset kiinnostaa. Ja sitä kateuttakin. Voihan se olla, että haluttaisiin olla enemmän tekemisissä, mutta on niin paljon muuta ettei aikaa vaan yksinkertaisesti ole. Nykypäivänä mummot on parempikuntoisia ja voi olla enemmän omia menoja ja harrastuksia. Myös työelämä vaatii veronsa. Näinhän se pitääkin olla, kuka sen sanoo mikä on oikein ja mikä väärin. Jokainen aikuinen taaplaa sillä omalla tyylillään. 

Jossain keskusteluissa puolustelin valintaamme jäädä pienelle kylälle asumaan, jossa on läheiset lähellä. Tarkoitus oli jossain vaiheessa muuttaa pois, mutta ajatus siitä että lapsella on esimerkiksi koulun jälkeen paikka minne mennä, tuntui ihanalle. Elämä on meille kaikille valintoja täynnä.

Muisto siitä, kun koulupäivän jälkeen kävelen honkamäkeä ylös raskas koulureppu selässäni ja nään mummon tulevan vastaan. Reppu siirtyy mummon jo vähän koukkuun kaartuneeseen selkään ja matka jatkuu käsikynkkää, ruoka on kotona valmiina  ja ruoan jälkeen katsotaan lasten tv puoli kuusi. Nämä hetket on niitä mitä ei rahalla saa ja säilyy muistojen sopukassa loppuelämän. 
On onnekasta ollut omistaa elämässä sellainen ihminen ja se on uskotteko kantanut tosi pitkälle ❤

Mummo ja äiti -50 luvun loppupuolella oman pirtin rappusilla

Kaiken se kestää...eiku..

Kun nuorena haaveilin tulevaisuudestani, siihen saattoi kuulua onnellinen avioliitto komean miehen kanssa ja liuta lapsia (tai edes yksi). Prinsessahäät joissa luvataan rakastaa happily ever after...
Ei niihin haaveiluihin kuulunut se tylsä arkinen aherrus, pimeä talvi tai muut elämän kommerverkit.

Avioliiitto on kyllä sellainen taitolaji, että joiltakin se onnistuu paremmin ja joiltain huonommin.
Tahtotila olla yhdessä on oltava tosi vahva, eikä se siltikään aina onnistu.


Vuodessa on varmasti lukemattomia päiviä, jolloin ei jaksaisi katsella tuon toisen naamaa ja tiedän sen tunteen olevan ihan molemminpuolinen ;)
Onneksi meidän perheessä saa rakastaa ja välillä olla rakastamatta...ei nyt ihan telkkari ikkunasta lennä, mutta melkein. Tunteet näytetään ja sanotaan ääneen, hyvässä ja pahassa.

Nettimaailmaan voi suoltaa toisista ihmisistä ihan mitä vaan ja tästähän kirjoittelin jo aiemminkin. Minunkin elämän kerrottiin olevan pinnallista, ei aitoa ja keksittyä.
Ja tähän kyllä tosi iso Heh! 
Välillä toivoisinkin, että pystyisinkin vähän suodattamaan mitä asioita kerron. Tulee höpöteltyä  ja luotettua ihmisiin liiankin herkästi. 
Ehei, kyllä se pinnallinen elämä on jossain muualla kuin Mäkitiellä. Meillä ei kovin kummoiset luurangot kaapeissa kolise.

Onhan niitä varmaan ns. kulissiliittojakin. Ollaan yhdessä lasten, tavan tai vaikka rahan vuoksi. Ei enää jakseta edes erota. 
Välillä sitä itsekin miettii, kun takana on kohta kymmenen vuotta avioliittoa ja toiset kymmenen seurustelua, että mikä ihme se on se yhdessä pitävä voima.
Kai se on se, että kun edelleenkin on toisen vieressä hyvä olla (silloin kun ei ole mykkäkoulua) ja sitten ei ole tarvetta etsiä mitään sen parempaakaan. On yhteisiä asioita enemmän kun erottavia. Ja edelleen viihdytään yhdessä. Ei sekään näin monen vuoden jälkeen ole mikään itsestäänselvyys.

Paljon on vuosien saatossa ympärillä erottu, petetty, menty takaisin yhteen ja taas vihattu. Elämä kun on niin ihmeellistä, että mitä vaan voi sattua. Ihmiset ovat tunteiden vietävissä ja se on ihan inhimillistä. 
Minut kyllä tunnetaan tyttöjen kesken siitä, että rakastan katsella komeita miehiä. Siihen se kyllä sitten jää. Minä en yhden illan innon takia, tarkoituksella ja kovin hepposin perustein laita omaa perhe-elämääni vaakalaudalle. 
Katsella saa ja pitääkin. Jaksaa sitten taas sitä omaakin puolisoa katsella vähän eri silmällä.
Maailmahan on valintoja tai houkutuksia täynnä meille kaikille. Jokainen on vastuussa vain omistaan ja kyllä ne yleensä edestään löytää.


Kirkossa on kuulutettu meidänkin onnesta, mutta kuka sen sanoo kauanko se kestää. Eihän se edes aina ole meidän omissa käsissä. Kun kaikki on vähän liiankin hyvin, pelkää että entäs jos jotain tapahtuu. Pitäisi osata iloita ja elää hetkessä. Välillä siitä saa muistutuksia.

Minun entisen työkaverini mies sairastui vakavasti ja avovaimo hoiti hänet 
kotonaan melkein loppuun asti.  He olivat eläneet yhdessä nuoresta lähtien, unelmat ja elämä oli menty yhdessä rinta rinnan. Paljon olisi ollut vielä matkaa jäljellä, kun kohtalo päätti toisin. 
Minua tämä kosketti kovin ja sanoinkin kotona, että tuossa tiivistyy se sana josta niin paljon puhutaan ja julkisesti toitotetaan, se ei tarvitse hienoja korulauseita tai ympärille maallista mammonaa,
Rakkaus, kaiken se kestää..
Muistakaa pitää huolta toisistanne!

Nuorina ja nätteinä v.2007