Mummo hoiti minua ja veljeäni kun oltiin pieniä, ihan siihen asti kun jo pärjättiin jotenkin keskenään, äidin ja isän ollessa illat ja viikonloput yleensä töissä.
Eipä se vanhempien vuorotyö olisi onnistunut mitenkään ilman mummon apua. Korvaamaton apu oli hän.
Ja mitkä välit siitä saatiinkaan häneen. Tiivis äidillinen suhde, joka jatkui siihen asti kun hän viimeisen henkäyksen maan päällä veti.
Meidän mummo oli mahtava persoona. Vielä tänäkin päivänä, saattaa joku häntä hoitanut tai muuten tekemisissä ollut muistella hänen luonnettaan. Sanavalmis, räväkkä, pieni ja pippurinen voisin kuvailla häntä. Mutta kuitenkin hyvin hyväsydäminen, eläinrakas ja läheisten puolesta kaiken tekevä sinnikäs nainen. Haluan uskoa, että jotakin hänen luonteestaan kulkee sukupolvelta toiselle ja kun katson itseäni, äitiäni ja jopa tytärtäni, sieltä se peilikuva puskee esille.
Sitä sinnikkyyttä mitä mummossani oli, saa etsiä. Hänen miehensä, eli ukkini kuoli jo aika nuorena ja neljä lasta jäi kaipaamaan isää. Köyhyys kolkutteli ovella ja kaikesta oli pulaa. Kun mummolle tuli ikää, hän sairastui erilaisiin fyysisiin sairauksiin, jotka aiheutti sitten ihan myös psyykkistä vaivaa. Kova työnteko vaati veronsa.
Viimeiset vuodet kotosalla oli tuskaa, kun oli huoli pärjäämisestä. Vanhainkoti, jossa hän jakoi huoneensa siskonsa kanssa toi turvaa, vaikka se ei oma rakas kotimökki ollutkaan. Minusta hän sopeutui hyvin. Mummon ikävä on vieläkin, vaikka aikaa on kulunut. Hän taisi olla minun elämäni sankarinainen.
"Mummoilu" aiheuttaa suuria tunteita, iloa, pahaa mieltä ja kaikkea siltä väliltä. Meidän perhe on saanut kokea kateutta siitä, että meillä mummo jakaa paljon aikaansa ainoan lapsenlapsensa kanssa. Tietysti myös hän on saanut siitä osansa. Erikoisia kommentteja on kyllä kuulunut. Onhan se tietysti totta, että helpommalla tässä lastenhoidossa pääsee kun mummo on valmiina nurkan takana auttamaan, jos tarve vaatii. Mutta kun se on niin paljon muutakin. Se on vastavuoroisuutta ja yhteisen ajan viettämistä muutenkin kun lastenhoidon merkeissä.
Muistatteko miten ennen asuttiin? Ukit ja mummot samassa taloudessa, siinä se meni sitten lapsetkin sivussa. Käsi pystyyn, kuinka moni on valmis ottamaan omat vanhukset saman katon alle asumaan? ;)
Kyllähän se pahaa mieltä aiheuttaa, jos isovanhempia ei voisi vähemmän omat lapsenlapset kiinnostaa. Ja sitä kateuttakin. Voihan se olla, että haluttaisiin olla enemmän tekemisissä, mutta on niin paljon muuta ettei aikaa vaan yksinkertaisesti ole. Nykypäivänä mummot on parempikuntoisia ja voi olla enemmän omia menoja ja harrastuksia. Myös työelämä vaatii veronsa. Näinhän se pitääkin olla, kuka sen sanoo mikä on oikein ja mikä väärin. Jokainen aikuinen taaplaa sillä omalla tyylillään.
Jossain keskusteluissa puolustelin valintaamme jäädä pienelle kylälle asumaan, jossa on läheiset lähellä. Tarkoitus oli jossain vaiheessa muuttaa pois, mutta ajatus siitä että lapsella on esimerkiksi koulun jälkeen paikka minne mennä, tuntui ihanalle. Elämä on meille kaikille valintoja täynnä.
Muisto siitä, kun koulupäivän jälkeen kävelen honkamäkeä ylös raskas koulureppu selässäni ja nään mummon tulevan vastaan. Reppu siirtyy mummon jo vähän koukkuun kaartuneeseen selkään ja matka jatkuu käsikynkkää, ruoka on kotona valmiina ja ruoan jälkeen katsotaan lasten tv puoli kuusi. Nämä hetket on niitä mitä ei rahalla saa ja säilyy muistojen sopukassa loppuelämän.
On onnekasta ollut omistaa elämässä sellainen ihminen ja se on uskotteko kantanut tosi pitkälle ❤
 |
| Mummo ja äiti -50 luvun loppupuolella oman pirtin rappusilla |
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti