Mutta kuitenkin sitten säännöllisiä lukijoita on yllättävän paljon ja bloggerin laskuri näyttää yli 8500 katselukertaa. Huh, se tuntuu valtavalle määrälle...
Ei kyllä yllättänyt, että kirjoitus avioliitosta ja parisuhteesta kiinnosti ihan eniten. Syitä tietenkin on monia. Ensinnäkin ihmiset ovat uteliaita pienellä kylällä ja toisekseen se on varmasti aihe, joka koskettaa meitä ihan kaikkia.
Välillä tulee myös aika ahdistava tunne kun on työssä missä tunnetaan, että miksi ihmeessä haluan kertoa kaikille miten minulla menee.
Onneksi voin tänne höpistä ihan vain niitä asioita mitkä hyvälle tuntuu.
Tuntuu ihmisiä kyllä kiinnostavan ihan tämä tavallinenkin elämä. Moni meistä elää ihan sitä normaalia, välillä aika tylsääkin arkea. Työt, lastenhoito, pyykinpesu, ruoanlaitto, tiedättehän! Sitä samaa se on asuit sitten täällä maalla tai kaupungissakin.
Niin sitä taaperretaan eteenpäin, päivä vaihtuu toiseksi, kesä syksyksi jne. Tiedän, että moni antaisi paljon tästä, aah niin tavallisesta arjesta. Eihän sekään ole kaikille itsestäänselvyys.
Ajatus blogin kirjoittamisesta syntyi viime kesänä. Elin silloin jotenkin ahdistavaa ajanjaksoa. Ystävyyssuhde joka oli minulle sisarmaisen tärkeä oli umpisolmussa ja olin muutenkin jotenkin hukassa sen kanssa mitä teen elämälleni. Ihan hävetti kun ei ollut edes mitään "oikeita" ongelmia, niin tuntui, että kaikki kaatui päälle.
No Annemaiseen tapaan, tätä surkuttelua kesti hetken, mutta ei liian kauan. Ja nyt kun olen miettinyt pääni puhki, sekä myöskin konkreettisesti tehnyt asioille jotakin, on huomattavasti helpompi hengittää.
Tajusin ihan ekaksi sen, että minä Anne Johanna Jylhäsalmi, en pysty kaikkia maailman ihmisten ongelmia ratkaisemaan. Maailma on täynnä kamalia sairauksia, valheita, mustamaalausta, kateutta ja vaikka mitä. Vaikka kuinka haluaisin niin kaikkia en voi auttaa. Kuitenkin omasta onnellisuudestaan vastaa jokainen itse. Ihan itselleenkin hyvä ohje on, älä valita vaan tee jotakin! Kun useasti se on hyvinkin mahdollista.
Eräällä nimeltä mainitsemattomalla Helsingin reissulla, kun minun nimeltä mainitsematon (yksi) parhaista ystävistä, huusi (kyllä nimittäin huusi) että kato nyt jumalauta ittees, oli oikeasti pakko tehdä jotain!
Tämä on syy miksi minä oikeasti rakastan näitä minun omia ihmisiä tässä ympärillä. Pieni ravistelu silloin tällöin on ihan kohdillaan ja siltikin ystävyys säilyy ihan samana.
Olen miettinyt tämän asian ihan siihenkin asti, että jos minulle joskus tapahtuisi jotain, tiedän että lapsellani olisi niin monta hyvää ihmistä ketkä hänestä pitäisi huolta.
Mutta niin, voin kyllä rehellisesti sanoa, että tämä tylsä tavallinen arkielämä, on minun rinnalla eläessä välillä vähemmän tylsää.
Useasti saan päähäni näitä "huikeita idiksiä" ja niitä sitten toteutetaan tai sitten ne jää odottelemaan parempia aikoja. Pieniä hymähdyksiä saattaakin kuulua ympäriltä, kun oikein innostun. Mutta sen olen kyllä huomannut tässä vuosien saatossa, että ite kun tekee niin tulee just hyvä. Ja kun tykkään suunnitella, järjestellä ja organisoida niin pliis antakaan minun. Veljeni kaltaisiin mahtisuorituksiin en varmaan koskaan pääse, mutta tämä pienempi touhuilu on oikein mukavaa.
Viime kesänä aloin suunnittelemaan tätä tulevaa hyväntekeväisyystapahtumaa. Kun mieheni on ollut nuorten kanssa tekemisissä melkein parikymmentä vuotta ja tykkää edelleen palloa pomputella, niin siitä se ajatus sitten lähti.
Hän oli ajatellut tämän asian vähän pienimuotoisemmin, mutta kun porukka innostui mukaan niin mikäpä ettei!
Se mitä sitten tällä saavutetaan, on vielä kysymysmerkki.
Raha on se millä useampia asioita saadaan ja lipputulot on ne mitkä tästä nuorille rahana käteen jää.
Sitä minä en sitten päätä, mihin ne käytetään. Se on mieheni ja nuorten päätäntävallan alla ja siihen ei välikäsiä tarvita.
Vaikka ei pyörivä pallo kiinnostaisikaan, suosittelen tulemaan paikalle!
Vaikka sitten meidän tukijoukoiksi jos ei muuta.
Jaa että minne,
No 14.4 klo 17, Pielaveden liikuntahallille tietysti ! ;)
ps. kesää odotellen, niin kun kuva kertoo <3
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti