Ei vaan jaksanut, mutta nyt taas ollaan täällä. Tervetuloa <3
Minun kotona on aina tiedetty miten työtä tehdään. Sitä on pitänyt tehdä paljon, liikoja valittamatta ja vaikka väsymiseen asti. Niin isä, kuin myös äitikin on työuupumiseen sairastunut jossain vaiheessa työuraansa.
Näistä lähtökohdista kun on lähtenyt omaa elämäänsä suunnittelemaan, ei se ole aina ollut se helpoin kakku.
Nuorempana koulunkäynti ei kiinnostanut ja tuli aloitettua ja lopetettua kouluja. Näistä ei kyllä isälle kerrottu. Sen verran kyllä kunnioitin vanhempieni toivetta, että merkonomi tutkinnon sain suoritettua loppuun asti. Sen jälkeen kutsuikin sitten työelämä ja onhan niitä töitä saanut sen jälkeen tehdä.
Suorittaja tyyppinen elämänasenne on varmasti tullut kotoa. "Laiska ja vielä työtönkin " on se kauhistuttavin esimerkki.
Koska elämänkoulu ei ole ollut vaihtoehto meidän perheessä, on sitten koittanut tehdä parhaansa että pärjää.
Täydellisyyden tavoittelu on henkilökohtaisena ristinä monesti ollut, jopa enemmän vapaalla kuin töissä.
Pitää jaksaa, hymy ei helpolla hyydy ja suojamuurit riisutaan vasta kotona.
Viime kevät oli ihana ja erilainen, mutta ihan järkyttävän kuluttava. Olin koko kevään ihan kamalan väsynyt. Se näkyi siinä, etten saanut nukuttua, vaikka kuinka nukutti. Hommat kyllä hoitui, vähän liiaksikin.
Aamuyöllä heräsin klo 2.00-4.00 välillä ja en saanut millään enää unta. Yritin laskea lampaita, pitää silmiä kiinni ja ajatella mukavia asioita, mutta ei niin ei.
No loppujen lopuksi, jossain vaiheessa tuli sitten stoppi. En saanut nukuttua edes niitä minun niin rakastamia päikkäreitä. Raahauduin itkuisena päivystykseen, että antakaa nyt jotakin että saisi edes yhden yön nukkua kunnolla! No sieltä sitten "jotakin" ja sittenpä se totaaliväsymys iskikin vasten kasvoja. Sai nukkua ihan luvan kanssa.
Ja voi huh heijaa ne minun unilääkekokeilut, mielenkiintoisia unia ja vieläkin mielenkiintoisempia seuraavia päiviä. Sain pari kolme päivää sairaslomaa ja menin ihan sumussa ne päivät. Itse olisin itselleni lätkäissyt suoraan vaikka viikon, mutta näillä mentiin.
Kun suvussa ainut periytyvä sairaus on "hulluus", ajattelin että nytkö se on minun vuoro. Googletin kaikki mahdolliset masennustestit ja laitoin miehelleni tekstarin, "nyt se on mulla!"
"Mikä?"
"No se masennus!
Eikä se ole todellakaan mikään leikinasia kun se kohdalle osuu. Kyseiseen sairauteen olen törmännyt ensimmäisen kerran 90-luvun alussa. Silloin burn outista ei puhuttu kylillä, ei kirjoitettu blogikirjoituksia tai kerrottu kellekään kovinkaan avoimesti. Jos olisi mahdollista mennä komeroon piiloon, niin mentiin.
Nimenomaan "törmäsin". Surullisenkuuluisa Harjamäki tuli valitettavasti tutuksi jo pikku Annelle.
Surullista jälkeenpäin ajatella, mutta taisi se lapsuus loppua viimeistään siihen.
Nykyään kun lukee lehtiä tai katselee ihan vaan ympärilleen, niin huomaa, että joka toinen meistä on jossain vaiheessa ollut uupunut tai masentunut. Syystä tai toisesta.
Onko odotukset nykyään kovempia, ja puhutaanko loppuun palamisesta vaan avoimemmin. Näin arvelen.
Odotuksia on varmasti työelämässä, mutta itsehän me niitä myös itsellemme asetamme.
Minulle ei vielä kuitenkaan tainnut tämä "hulluus" iskeä. Ensin nukuin ja sitten sairastuin karmeaan flunssaan. Olisiko kroppa halunnut kertoa, että nyt on vaan levättävä. Vieläkin välillä sitkutellaan alakuloisemmin ja väsyneempänä, niin kun varmasti jokainen meistä vuorollaan. Onneksi kuitenkin vaan välillä.
"Ole armollinen itsellesi" oli minun uuden vuoden lupaus. Nyt eletään jo syyskuun puolta, vielä ei ole ihan onnistunut.
Edelleenkin välitän ihan liikaa kaikesta ympärillä olevasta, myös niistä pahoista puheista ja ilkeistä ihmisistä. Vaikea se on itteään kauheasti muuttakkaan ja olla kokonaan välittämättä.
Äitini sanoikin minulle, me vaan kuule ollaan tällaisia ja sitten se elämä viimeistää pysäyttää, kun alkaa liian lujaa menemään.
Ja voihan sen niinkin ajatella, että ei se maailma niinkään pyöri, ettei kukaan välittäisi vaikka siitä vesisankkoon hukkuvasta leppäkertusta.
Kauniita syyspäiviä toivotan, tämän Roomasta napatun kuvan kera ❤
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti