Taas täällä ja sinäkin :) kiva!
Ihan ekaksi haluan kiittää viime postauksen lukijoita, teitä oli ihan hurjasti ja sain myös henkilökohtaista palautetta siitä, miten näihin minun kirjoituksiin voi samaistua ja että meitä on niin paljon, jotka tasapainottelee täydellisen ja epätäydellisen elämänsä kanssa ja koittaa vaan tehdä parhaansa.
Sehän se vaan rohkaisee kirjoittamaan lisää.
Käsi ylös, joka on ollut avioliitossa/avoliitossa/parisuhteessa kauan, tarkoitan KAUAN...Niin kauan, että välillä ei enää muistakaan kuka oli, kun alkoi olemaan tuon toisen kanssa. Niin kauan, että välillä miettii, vaikka kuinka olisi omaakin elämää, mikä on tai tulisi olemaan, jos ei olisikaan.
Näitä on ihan hyvä joskus miettiä. Vaikka menisikin hyvin ja vaikka aurinko paistaisikin joka päivä. Vai paistaako ja ihan joka päivä. Tuskin kellään.
Meille on useasti sanottu, että kun ollaan niin oikeita toisillemme, ihana pari. Yritän aina siihen väliin huikata, että on meilläkin omat juttumme. Pienet ja välillä suuret. Erostakin on joskus puhuttu, välillä tosissaan, välillä suutuspäissään huudettu kun ei muutakaan olla keksitty.
Moni olisi varmasti jo eronnut. Ne ketkä on olleet oikeasti kauan yhdessä, tietävät sen, että muuttuuhan se elämä nuoruuden vimman ja ruuhkavuosien aikana. Välillä ollaan kämppiksiä, selvitään rutiininomaisesti viikosta, jos muistetaan suikautetaan suukko poskelle, välillä ei muisteta/keretä/jakseta sitäkään.
Kyllähän sitä mielessään tietää, mitä pitäisi tehdä ja muistaa. Jutella, vaalia yhteistä aikaa, vaatia myös sitä yhteistä aikaa, sanoa sille kumppanille, että nää minut ja katso minua. Tylsää, tosi tylsää. Ei kutkuta mahanpohjassa, ei saa päätä sekaisin tai lurittelemaan maailmalle rakkaudesta.
Mutta sitten sen taas muistaa, kun raahautuu kotiin työpäivän jälkeen ja ruoka on valmiina pöydässä, tai se toinen on yrittänyt siivota. Parhaansa koittanut, vaikka sitten siivoatkin perässä kiroillen.
Me naiset kun ollaan välillä niin hiton vaativia. Suutuksissani saatan helposti sanoa, että entäs jos sinäkin vaihtaisit a. parempihermoiseen b. rauhallisempaan ja c. vielä ihan erilaiseen vaimoon, niin olis sinullakin helpompi elämä. No ei ole vielä vaihtanut. Tietääkseni ei ole edes mallannut...
Joskus sitä katsoo kateellisena somen rakkaudentunnuksia ja miettiä mielessään, että on se noilla niin älyttömän onnellista. Vai onko kuitenkaan? Jos kurkkaa kulissien taakse, voi nähdä jotain ihan muuta. Ulospäin saat kaiken sellaisen näköiseksi kun haluat.
Entäs myö?
Sitkuttaa, nitkuttaa, taipuu, vaipuu, mutta ei katkea. Ja jos ei joka ilta muista sanoa sitä R-kirjaimella alkavaa sanaa, saa senkin anteeksi.
Keittää vaikka seuraavana aamuna puuron, kun vaimo sen edellisenä iltana suutuspäissään poltti pohjaan.
Kyllähän työ tiiätte, sitä mannapuuroa ja mansikkaa 😙
Huhuu, onko täällä enää ketään? Kesä meni, syksy tuli. Enkä kirjoitellutkaan niin kun kuvittelin.
Ei vaan jaksanut, mutta nyt taas ollaan täällä. Tervetuloa <3
Minun kotona on aina tiedetty miten työtä tehdään. Sitä on pitänyt tehdä paljon, liikoja valittamatta ja vaikka väsymiseen asti. Niin isä, kuin myös äitikin on työuupumiseen sairastunut jossain vaiheessa työuraansa.
Näistä lähtökohdista kun on lähtenyt omaa elämäänsä suunnittelemaan, ei se ole aina ollut se helpoin kakku.
Nuorempana koulunkäynti ei kiinnostanut ja tuli aloitettua ja lopetettua kouluja. Näistä ei kyllä isälle kerrottu. Sen verran kyllä kunnioitin vanhempieni toivetta, että merkonomi tutkinnon sain suoritettua loppuun asti. Sen jälkeen kutsuikin sitten työelämä ja onhan niitä töitä saanut sen jälkeen tehdä.
Suorittaja tyyppinen elämänasenne on varmasti tullut kotoa. "Laiska ja vielä työtönkin " on se kauhistuttavin esimerkki.
Koska elämänkoulu ei ole ollut vaihtoehto meidän perheessä, on sitten koittanut tehdä parhaansa että pärjää.
Täydellisyyden tavoittelu on henkilökohtaisena ristinä monesti ollut, jopa enemmän vapaalla kuin töissä.
Pitää jaksaa, hymy ei helpolla hyydy ja suojamuurit riisutaan vasta kotona.
Viime kevät oli ihana ja erilainen, mutta ihan järkyttävän kuluttava. Olin koko kevään ihan kamalan väsynyt. Se näkyi siinä, etten saanut nukuttua, vaikka kuinka nukutti. Hommat kyllä hoitui, vähän liiaksikin.
Aamuyöllä heräsin klo 2.00-4.00 välillä ja en saanut millään enää unta. Yritin laskea lampaita, pitää silmiä kiinni ja ajatella mukavia asioita, mutta ei niin ei.
No loppujen lopuksi, jossain vaiheessa tuli sitten stoppi. En saanut nukuttua edes niitä minun niin rakastamia päikkäreitä. Raahauduin itkuisena päivystykseen, että antakaa nyt jotakin että saisi edes yhden yön nukkua kunnolla! No sieltä sitten "jotakin" ja sittenpä se totaaliväsymys iskikin vasten kasvoja. Sai nukkua ihan luvan kanssa.
Ja voi huh heijaa ne minun unilääkekokeilut, mielenkiintoisia unia ja vieläkin mielenkiintoisempia seuraavia päiviä. Sain pari kolme päivää sairaslomaa ja menin ihan sumussa ne päivät. Itse olisin itselleni lätkäissyt suoraan vaikka viikon, mutta näillä mentiin.
Kun suvussa ainut periytyvä sairaus on "hulluus", ajattelin että nytkö se on minun vuoro. Googletin kaikki mahdolliset masennustestit ja laitoin miehelleni tekstarin, "nyt se on mulla!"
"Mikä?"
"No se masennus!
Eikä se ole todellakaan mikään leikinasia kun se kohdalle osuu. Kyseiseen sairauteen olen törmännyt ensimmäisen kerran 90-luvun alussa. Silloin burn outista ei puhuttu kylillä, ei kirjoitettu blogikirjoituksia tai kerrottu kellekään kovinkaan avoimesti. Jos olisi mahdollista mennä komeroon piiloon, niin mentiin.
Nimenomaan "törmäsin". Surullisenkuuluisa Harjamäki tuli valitettavasti tutuksi jo pikku Annelle.
Surullista jälkeenpäin ajatella, mutta taisi se lapsuus loppua viimeistään siihen.
Nykyään kun lukee lehtiä tai katselee ihan vaan ympärilleen, niin huomaa, että joka toinen meistä on jossain vaiheessa ollut uupunut tai masentunut. Syystä tai toisesta.
Onko odotukset nykyään kovempia, ja puhutaanko loppuun palamisesta vaan avoimemmin. Näin arvelen.
Odotuksia on varmasti työelämässä, mutta itsehän me niitä myös itsellemme asetamme.
Minulle ei vielä kuitenkaan tainnut tämä "hulluus" iskeä. Ensin nukuin ja sitten sairastuin karmeaan flunssaan. Olisiko kroppa halunnut kertoa, että nyt on vaan levättävä. Vieläkin välillä sitkutellaan alakuloisemmin ja väsyneempänä, niin kun varmasti jokainen meistä vuorollaan. Onneksi kuitenkin vaan välillä.
"Ole armollinen itsellesi" oli minun uuden vuoden lupaus. Nyt eletään jo syyskuun puolta, vielä ei ole ihan onnistunut.
Edelleenkin välitän ihan liikaa kaikesta ympärillä olevasta, myös niistä pahoista puheista ja ilkeistä ihmisistä. Vaikea se on itteään kauheasti muuttakkaan ja olla kokonaan välittämättä.
Äitini sanoikin minulle, me vaan kuule ollaan tällaisia ja sitten se elämä viimeistää pysäyttää, kun alkaa liian lujaa menemään.
Ja voihan sen niinkin ajatella, että ei se maailma niinkään pyöri, ettei kukaan välittäisi vaikka siitä vesisankkoon hukkuvasta leppäkertusta.
Kauniita syyspäiviä toivotan, tämän Roomasta napatun kuvan kera ❤
