Teiniangstia...

Eräänä viikonlopun iltana pienessä juhlahumussa, tokaisin hyvälle lapsuudenystävälleni, että hittolainen kun saisi hetken olla teininä, ei huolia murheita, ei rahasta, seuraavasta päivästä eikä edes tulevaisuudesta. Hänen vastauksensa oli aika tyhjentävä, ei ikinä, ihan liikaa draamaa!

Joka pitää kyllä aika lailla paikkaansa. Ja se draama, sitä saattoi tulla monenlaisista asioista. Esim. muistatko sen tunteen kun sen ikäisenä "rakastuit". Voi mitä tuskaa ja ahdistusta se aiheutti, jos se unelmien prinssi/prinsessa ei sitä vastakaikua sinulle antanutkaan. Olihan se nyt raastavaa!
Siihen aikaan se kuvitelma siitä seurustelusuhteesta saattoi olla hieman erilainen kuin todellisuus.
Meidän unelmien miehiä siihen aikaan oli Tom Cruiset, Brad Pitit ym.  Ihan kamalan montaa tähän kategoriaan osuvaa ei täältä meidän pikkukylältä löytynyt ;)

Muutenkin ylä-asteella oli selkeästi ne suosituimmat tytöt ja sitten me muut. Itse kuuluin siihen välimaastoon. Eli keskinkertaisiin, joilla oli kuitenkin hetkensä ;)
Aika raadollista aikaahan se oli, kuka on kenenkin kanssa ja kuka sai taivaltaa ihan yksin. Tytöt osaa olla todella julmia toisiaan kohtaan.
Minua suojeli onneksi se meidän oma porukka. Toki meilläkin sen sisällä oli ne omat riitamme, mutta kyllä me aina loppujen lopuksi yhtä pidettiin.
Itseasiassa näitten kanssa pidetään edelleenkin yhtä. Ainakin kerran vuodessa yritetään tavata. Se on aika tärkeää elämässä, että sinulla on siellä niitä jotka oikeasti tuntevat sinut. Ja hyväksyvät sinut ihan sellaisena.  Tästähän kirjoitin jo aiemminkin, josta sain ihan tosi paljon hyvää palautetta. Kiitos siitä!

Nyt olen saanut seurata nykypäivän teinien elämää suht läheltä, kun monella tutulla alkaa jo olemaan niitä teini-ikäisiä lapsia. Ei se sen helpommalta näytä 2000-luvullakaan. Älypuhelimet, snapchatit ja mitä näitä on, pitää nuoret kiireisinä. Nettimaailma alkaa olla aika älytön, kun sinne voit suoltaa toisista mitä vain. Siinä vaiheessa kun itsetunto on kaikista haavoittuvaisin, voi julkisesti kirjoitetut jutut todella satuttaa ja jättää jälkensä pitkäänkin.
Mutta onhan niissä asioissa tietenkin myös puolensa.. Jos jo meidän aikaan olisi ollut muutakin kun ne veivattavat puhelimet, olisi se Sami Kapanenkin saattanut löytyä tuolta facebookista, eikä olisi tarvinnut sen vanhemmille soittaa :D  ja kun viereisellä kylällä oli siihen aikaan ne kaikista siisteimmät pojat, ei olisi niitten numeroita tarvinnut puhelinluettelosta etsiä. Nykyään niitä mahdollisuuksia tavata uusia ihmisiä on hurjasti enemmän.

Opiskelu kannattaa aina, joka tuutista toitotetaan ja tottahan se onkin. Itsekin tulee harmiteltua, kun ei silloin nuorempana ollut mitään käsitystä mitä kannattaisi tehdä ja koulujen käynti jäi vähäiseksi.
Mutta kuka hitto oikeasti tietää ylä-asteen jälkeen oikeasti haluaa. Aika harva.
Voisihan sitä vieläkin opiskella, mutta kun vuodet vaan kuluu ja kuluu, niin sitä vaikeammalle se tuntuu. Haaveita toki on ja pitääkin olla.
Ja se suuri maailma, sitäkin olisi pitänyt nähdä mutta tuli jäätyä tänne omalle kylälle. Lohduttaudun aina sillä, että tuskin sen onnellisempi olisin vaikka olisin sitä parempaa elämää lähtenyt meren toiselta puolen tai kaupungeista etsimään. Elämä on kuitenkin tässä ja nyt justiinsa hyvää. Jotenkin huvittaa ne tyypit, jotka aikoinaan lähti täältä "tuppukylältä" ovet paukkuen menolippu taskussa, vain huomatakseen, että on kiva palata takaisin tai ainakin johonkin lähemmäs. Samanlaiset murheet ne taitaa olla, asuu sitä missä päin tahansa.
Sitä paitsi eihän sitä ole koskaan liian vanha näkemään maailmaa. Meidän perheen ensi kevään matkakohde alkaa olla varausta vaille valmis ja jos kaikki menee hyvin ollaan keväällä Italian auringon alla :)
Kaikki aikanaan. Nyt alkaa olla mahdollista edes silloin tällöin matkustella.

Näin jälkeenpäin ajatellen, ne jotka silloin teini-iässä näytti olevan niitä kaikista kauneimpia ja suosituimpia tyttöjä ja joilla näytti olevan itsetuntokin oikein hyvin kohdallaan, kamppaili luultavasti ihan samojen ongelmien kanssa kuin me muutkin. Ehkä se olikin vaan sitä kovaa ulkokuorta ja viimeistään elämä on opettanut meitä kaikkia. Omalla kohdallani nuoruuden herkkyys on kyllä säilynyt, mutta puoleni osaan nykyään pitää.

Jos nyt tapaisin 15-vuotiaan Annen kertoisin hänelle, miten mukiinmenevä, hyvinvoiva nainen sieltä tuleekaan kasvamaan.
Vaikka kolhujakin matkan varrelle sattuu, nostaa lähipiiri sieltä aina jaloilleen.
Katsoisitko peiliin, nostaisitko pääsi  ja huomaatko, sinähän pärjäät!

Elämä kyllä kantaa! <3

Ikioma

Olen avautunut tähän  blogiini jonkun verran meidän elämästämme. 
Kuitenkin kaikista tärkein, elämän keskipiste ja jokapäiväinen ilonaihe on jäänyt vähemmälle huomiolle. Ja se on tietenkin minun ihana, omatekemä 5-vuotias tyttäreni. (No on vähän isikin apuna ollut)
Näin jälkeenpäin ajatellen, elämä olisi ihan kamalan tylsää ilman häntä. Ennen lapsia, kuulosti absurdilta, kun tuttu äiti saattoi sivulauseessa sanoa lapsien olevan hänen elämän tarkoituksensa. Se voi hyvinkin olla.
Elämä pyörii meilläkin tämän viisivuotiaan, välillä aika uhmaikäisen oikkujen ympärillä. Mutta älkää ymmärtäkö väärin, oma elämä ei ole mihinkään unohtunut. Edelleen sitä omaa aikaa otetaan mahdollisuuksien mukaan. Ehkä kuitenkaan tärkeimmät asiat ei enää ole niitä, mitkä niitä oli ennen. Tärkeysjärjestys on vähän toinen. Voin hyvin kuvitella, kun lapsia on monta, että siinä hetkeksi lasten ollessa pieniä ns. hävittää itsensä. Sitten kun lapset kasvaa, alkaa olla aikaa omalle itselleenkin.

Tämän blogin aihe lähti siitä, kun eräänä yönä aloin lukemaan 4-vuotiaasta tytöstä, joka hävisi syöpätaistelunsa. Mietin, että mikä elämän tarkoitus voi olla sillä, että pieni kaunis lapsi joutuu kärsimään niin paljon tuskaa ja kipua. Ei kai kukaan voi mennä sanomaan tämän lapsen vanhemmille, että tälläkin oli tarkoituksensa.
Kevyitä aiheita, eikö? Minä vaan olen sitä mieltä, että näitä vaan pitää joskus lukea, jotta tajuaa sen oman elämänsä onnellisuuden esim. siitä terveestä lapsesta.
Tästä tuli niin paha mieli, että pala kurkussa tuntui vielä seuraavanakin päivänä. Mies taas tyypillisesti ihmetteli, pitääkö niitä mennä lukemaan.
Sinä yönä kävin nukkumaan mennessä, niin kuin joka ilta tarkastamassa, että lapsen huoneessa on kaikki hyvin, (tiedättehän, hengittää?, ei ole kuristunut peittoonsa?, yö on pitkä aika, MITÄ vaan voi tapahtua ;) Kaikki oli tietenkin hyvin, mutta ahdisti suunnattomasti.
Sinä samaisena yönä kaikki tuntui erityisen raskaalta, liekkö jotain pimeyden tuomaa masennusta vai mitä, mutta surin kaikkia menetettyjä lapsia ja surullisia elämänkohtaloita.
Tässä tilanteessa tieto lisäsi tuskaa ja ehkä jätän nämä yö lukemiset vähän vähemmälle.
Kai minullakin aina niin tekevällä, peruspirteällä ihmisellä on meneillään joku kaamosaika. Pimeää, väsyttää, mikään ei kiinnosta. Taattua syksyä, plääh...

Minun tyttäressäni syksyn väsyttävä aika ei näy. Vauhtia riittää siitä kun aamulla silmät auki saa koko päivän ajaksi. Hän on kyllä hyvin ihailtava kaikessa energisyydessään. Ajattelen kuitenkin, että vanhempiinsa tullut. Meillä ei kummallakaan ole tapana kovin kauan levätä laakereillaan. 
Niin kun varmasti jokainen äiti, niin myös minäkin olen ylpeä omasta tyttärestäni. Hän on ainakin kotioloissa hyvinkin ajatteleva tyttö, huolehtii jo perheen lemmikeistä ja on muutenkin reipas ja sosiaalinen luonteeltaan. Joskus ajattelin, että minulle on kamalan tärkeää, että lapseni opiskelee ja pääsee pitkälle elämässään. Nyt toivoisin vaan että tuo luonne säilyisi aikuisikään. Valloittava luonnonlapsi! Toivon, että elämän kolhut eivät häntä lannistaisi ja osaisimme kasvattaa hänestä hyvällä itsetunnolla varustetun nuoren aikuisen. Siinäpä sitä toivetta kerrakseen.

Eipä ollut tietoakaan siitä mitä rakkaus lapseen voi olla, ennen kun sain tämän oman.
Se menee kaiken edelle. Se huolen määrä, se on ihan loputon. Ja mitä olen ympärilleni seurannut se ei lopu koskaan. Huolet vaan muuttuu toisenlaisiksi.
Äitiys on kyllä ihan oikeasti elämän pituinen korkeakoulu. Myös minua, välillä hyvin itsekästäkin ihmistä tämä on opettanut paljon. 
Tässä on karissut juurikin se, että hänen kanssaan kaikki ei välttämättä ole niin täydellistä ja mene juuri niin kuin MINÄ haluaisin. Hänelle kun on tuota luonnetta siunaantunut ja myös vauhtia riittää.

Pari yötä sitten sairastuttiin vatsatautiin. Eihän ne niin kovin hehkeitä tilanteita ole, kun sohva on täynnä oksennusta ja lapsi itkee kun sattuu. Tulipa taas se ajatus mieleen, millaista elämä voisi olla jatkuvasti sairaan lapsen kanssa. Tuskin sitä täysin pystyy tajuamaan, mutta ehkä sen tuskan määrää voi arvailla.
Muistattekos kun huhuilin sen virkkaustaitoisen ihmisen perään? No tällainen löytyi ihan ystäväpiiristä ja saatiin suloinen mustavalkoinen kissa menemään vakaavaa sairautta vastaan taistelevalle pikkutytölle. Sainkin pienen viestin tämän äidin blogista, että kissa oli ollut mieluinen yllätys ja kulkee unikaverina mukana sairaalan ja kodin väliä.  Itkuhan siitä tuli. Niin pieni teko ja lapselle hyvä mieli.

Joulu tulla jollottaa ja paljon on toiveita, haaveita ja suunnitelmia pienen lapsen päässä. Entäs jos tänä jouluna me äiditkin oltaisiin ihan oikeasti läsnä. Minulla ainakin on se hyvin vahva suorittamisen tarve ja kaiken täytyy olla vähintäänkin täydellistä. Ei se joulupukki sinne kaappeihin taida tänäkään vuonna kurkistella?
Yleensä teen jouluviikon töissä pitkää päivää ja siihen vielä kotityöt päälle. Jouluaattona olen niin väsynyt, että pinna on kireällä ja ajatuskaan ei kulje.
Tänä vuonna lupaan yrittää hellittää.
Lupaisitko sinäkin?

Isien vuoro

Olen syntynyt  -70 luvun loppupuolella ja minun lapsuudessa isäni oli varmaan aika tyypillinen sen ajan mies. Ei paljon puhunut ja pussannut. Parhaansa omalla tavallaan yritti, mutta äiti oli se joka perhettä pyöritti. Kumpikin teki paljon töitä ja kun isä työpäivän jälkeen oikasi sohvalle niin äidin työpäivä jatkui siitä. Miehen ja naisen roolit oli selkeät. Ei ollut sitä kuuluisaa downsiftausta, työuupumuksesta ei ääneen puhuttu ja synnytyksen jälkeisestä masennuksesta ei oltu kuultukaan. Ulkomailla jos käytiin, niin se oli yleensä Kanaria. Jos vaan oli aikaa tai rahaakaan.

Nykyään saattaa olla vähän erilaista. Äiti voi olla perheen pää, joka tuo leivän pöytään. Isän vuoro on olla kotona lasten kanssa hoitovapaalla.  On saatavana parisuhdeterapiaa, eroterapiaa ja kaikkea siltä väliltä. Ennen oltiin naimisissa vaikka "läpi harmaan kiven", nykyään eroaminen on ns. helpompaa. Se ei aiheuta enää sellaista ihmetystä kuin ennen ja on hyväksytympää. Uusioperhe, sinun, minun ja yhteiset lapset, "sateenkaariperheet" ja yksinhuoltajaperheet ovat normiarkea. Elämän tarkoitus ei ole enää työnteko vaan maailmaa pitäisi nähdä. On facebookia, twitteriä, tinderiä ja vaikka vallan mitä!

Maailma on muuttunut aika lailla ja en minä edes oleta, että minun peruspessimisti yli 70-vuotias isäni näitä asioita täysin ymmärtää. Ja minusta se pitää vaan hyväksyä. Mistä sitä tietää minkälaista sitten on kun me ollaan eläkeiässä ja onko se meillekään enää ihan fine.
Minun isälläni on ollut kova kasvatustyyli. Pieniä asioita on hänelle turha mennä itkemään. Ei hän varmaan mitään perusluonteelleen voi ja se kasvatustapansa ovat periytyneet mitä luultavimmin hänen omasta lapsuudestaan. Näin vanhemmiten ymmärrän häntä paremmin.

Olenkin aina sanonut, että minulle kävi hyvä tuuri. Tapasin nykyisen puolisoni kun olin 19 ja hän 21-vuotta. Oltiin vielä todella nuoria. En todellakaan ajatellut, että tämän kanssa menen naimisiin ja teen lapset. Ei tainnut hänkään olla siihen aikaa sitä "isämatskua". Menojalkaa vipatti ja hyvä niin. Lapset oli viimeinen asia mikä oli mielessä. Avioliitto on kestänyt ensi keväänä kymmenen vuotta. Ei se aina helppoa ole ollut.

Meidän perheessä isä on isi ja hän on yhtälailla lapsen huoltaja kun äitikin. Äiti toki palikat koossa pitää, mutta äiti on muutakin kun äiti. Äidillä on omat harrastukset ja menot, äiti ei ole korvaamaton puurtaja vaan isi selviää arjen haasteista ihan samalla lailla. Varsinkin kun sille antaa mahdollisuuden.
Kun viisi vuotta sitten huomattiin, että lapsi on tulossa, päätetiin että sitä sitten  hoidetaan yhdessä. Jos olisin ottanut miehekseni, vastuuttoman menijän jolle kaikki muu on tärkeämpää kun oma perhe, en olisi tehnyt yhden yhtä lasta.
Miksi olisinkaan, tiedän, että olen sen verran itsekäs että tarvitsen siihen vierelle jonkun joka ottaa vastuuta. Siinä tapauksessa olisi riittänyt vaan se uusi koiranpentu.
Tunnen naisia joilla ei  ole lapsia, koska ei vaan ole löytynyt sopivaa miestä rinnalle. Ymmärrän heitä hyvin. Jos kaikkia ei ole luotu äideiksi, niin ei kyllä iseiksikään.
Niin se tuuri ja onni, se on ollut kohdallani. Eipä sitä silloin nuorena voinut arvatakkaan.

Meillä isi on se jota eniten odotetaan töistä kotiin, isin kanssa tehdään kaikki ne kivoimmat jutut. Äiti on aika usein se tylsimys, joka siivoaa ja tekee niitä tylsiä juttuja. 
Isi kelpaa nukuttajaksi, selän pesijäksi ja leffaseuraksi. Kyllä äitikin kelpaa, mutta jos lapsi saisi päättää, niin mielummin sitten isi ;)
Isi on ottanut vastuuta lapsesta heti ensihenkäisystä lähtien ja se kyllä näkyy heidän väleissään.
Ja olen kyllä antanutkin sitä vastuuta. Miksipä en antaisi. Kun se on ollut alun perinkin yhteinen päätös.

Joka tapauksessa tahdon tällä kirjoituksella sanoa, että isä on lapselle yhtä tärkeä kun äitikin. Tai ainakin pitäisi olla. Lapsuudestahan se kaikki lähtee, haluaako hän olla läsnä ja kasvaa lapsen rinnalla. Joskus on varmasti parempi, että isä ei ole kuvioissa mukana. Sama myös äitien kohdalla. 
Jos äidit on leijonaemoja, mitäs isät sitten on? Olisipa ihana jos joku tätä blogia lukeva miespuoleinen, kommentoisi alle. Tiedän teitäkin olevan ;)


Yhden eroavaisuuden olen kyllä huomannut näissä äideissä ja iseissä. Kun lähdetään vapaaillan viettoon, äidit kovin herkästi kyselee, "miten menee ja "onko iltapuuro syöty". Iskät kun lähtee, niin ne kyllä sitten lähtee. Ei niille tule mieleen tunnin välein kotiin soitella. Vissiin parempaakin tekemistä ;)
Entäs jos me mammatkin koetetaan seuraavan kerran kun vapaus koittaa, jättää huono-omatunto kotiin. Voihan se olla, että iltapuuro onkin velli tai hampaat jää pesemättä, mutta ei se niin kovin vakavaa ole.
Unohdetaan ainakin hetkeksi se marttyyriasenne ja annetaan välillä isimiehienkin loistaa! :)

Ystävänlaulu

Mistä tunnet sä ystävän, raikui radiossa -80 luvun loppupuolella kun perheen kanssa Norjaan ajeltiin. (Yhden pysähdyksen taktiikalla). Tästä saisi varmaan ihan oman tarinansa, mutta ehkä siitä sitten joku toinen kerta.

Minä tunnustaudun jollain tavoin läheisriippuvaiseksi ihmiseksi. Minulla on aina pitänyt olla lauma ihmisiä ympärillä, ettei ole tuntunut yksinäiseltä.  Jo ala-asteella tästä ystävyydestä sai aikaiseksi ihan kamalaa draamaa, kuka on kenenkin kanssa, kuka istuu kenenkin vieressä jne. 
Kuulostaa varmaan tutulta? Tytöt varsinkin osaa olla todella julmia toisiaan kohtaan ja ihan voi olla käsi pystyssä täälläkin, samaan olen syyllistynyt minäkin.

Olen siitä onnellisessa asemassa, että minulle on jäänyt lapsuudesta hyviä ystäviä elämään. Sellaisiakin jotka olen tuntenut yli 30-vuotta. Se on nykypäivänä varmasti aika harvinaista. 
Ja että he ovat jaksaneet minua kaikki nämä vuodet. "Jaksaneet" sanon siksi, että tiedän olevani välillä aika haastava. Niin kun edellisessä kirjoituksessakin kerroin, olen aika suoraan asioista puhuva, en jaksa kaunistella ja erään ystäväni sanoessa "rehellinen niin hyvässä kuin pahassa". Sellainen minä olen ja jos minua jokin asia ottaa päähän, se pitää sanoa heti eikä viikon päästä. Tunnustan, että se on aika rasittava luonteenpiirre. Joku joskus mainitsikin, että entäs jos lasket kahteen sataan ennen kun aukaiset suusi. Tätähän voi aina yrittää. Olen myös ihan helvetin hyvä arvostelemaan toisten elämää. En kuitenkaan kuvittele että minun elämäntyyli on juurikin se oikea ja jos kuvittelenkin, minut kyllä onneksi tiputetaan maanpinnalle. Anteeksipyytämisen taidon olen kyllä aina osannut. Anteeksi on saatu sekä myös annettu. Toisaalta ajattelen kuitenkin olevani hyvin huolta pitävä ihminen ja jos ystäväni tarvitsevat minua, lähden vaikka keskellä yötä auttamaan. Ja en oleta, että he ovat silloin vain minun kanssa kun minulle se sopii. Järjestän heille aikaa, olkoot sitten mikä tahansa elämäntilanne.  Muutamia ystäviä on kyllä jäänyt vähemmälle yhteydenpidolle, juuri noita lapsuuden- ja nuoruudenystäviä tarkoitan. Mutta se on ollut molemminpuolista ja tiedän että voin milloin vain soittaa heille ja juttu jatkuisi siitä mihin se viimeksi jäi, sama toistepäin.  Tiedätte ketä tarkoitan <3  
Summa summarum paljon hyvää, mutta välillä myös vähemmän hyvää. Niin kun meissä kaikissa, eikös vain?

Kuluneena kesänä näitä minun ystävyyssuhteita koeteltiin. Heti alkukesästä tuolla naamakirjan ihmeellisessä maailmassa, minusta kirjoiteltiin asioita, joista en itseäni tunnistanut. Tarkoitushan olikin minun sen hetken pilaaminen ja  tottahan siinä piti itseensä mennä. Herrajumala, olenko oikeesti sellainen ihminen mitä annettiin ymmärtää! Eihän se kamalan kivalta tuntunut...
Nämä minun järjenäänet ympärillä onneksi takoi järkeä päähän. Juurikin ne ihmiset jotka tuntevat minut läpikotaisin, ovat osa perhettäni. Ja he sanoivat minulle, miksi satutat itseäsi, anna jo olla!
Jos minulle vuosikausia kerrotaan että asiat on vinksallaan, niin kyllähän minä sen uskon. Vuosia yritin myös ymmärtää. Minulla ei ole mitään tarvetta tai syytä keksiä mitään omasta päästäni. Olen kyllä sanonut mielipiteeni, sen pohjalta mitä olen tiennyt. Se on minun ristini, että en pysty pitämään suutani kiinni ja toivon että vastaavissa tilanteissa minunkin ystävät voivat sanoa minulle suoraan, eikä selän takana puhista. Sitähän se ystävyys on hyvässä ja pahassa. Minun elämässä rehellistä.
Tämän kirjoituksen jälkeen, en aio välittää mistään julkisesta loanheitosta enää. Elämäni on kuitenkin aika puhdas kirja. Nukkumaan mennessä voin peiliin katsoa.  Voisihan sitä yrittää luonnettaan muuttaa, mutta oppiiko vanha koira enää edes uusia temppuja. Jos minä näille ihmisille ketkä vierellä ovat kelpaan tällaisena, se riittäköön. 
Huomaan ilokseni, että uusia ihmissuhteitakin on alkanut syntyä , ihan ystävyydenkin ensiaskeleita. 
Koskaan ei taida olla liian myöhäistä avata silmiään ja katsella vähän ympärilleen :) 

Uhkasin kirjoittavani myös omasta avioliitostani. Vielä siihen ei kovin syvälle päästä, mutta sen voin kertoa että mieheni ei ole minun paras ystävä. Ei miesten putkiaivoilla ja minun ajatusmaailmalla päästä siihen, että ymmärrettäisiin toisiamme. Minä kun saan ongelmia keksittyä, ihan keksimisen ilosta ja mieheni kohauttaa olkapäitään aika monesti näille minun "ongelmille".
Mutta hyvä kumppani hän on, ollut itseasiassa  jo lähemmäs 20 vuotta. Ja kun tämä postaus (huomaatteko kuulostan jo ihan oikealta bloggaajalta) kertoo ystävyydestä, voin paljastaa että ehkä meitä ei olisi ilman meidän ystäviä. Se, että pääsen tyttöjen kanssa kertaamaan asioita säännöllisin väliajoin ja hän pääsee omille poikien reissuilleen, on yksi meidän pitkän suhteen kulmakiviä. Meillä se on toimiva linja. Tietysti suhteissa, joissa on esim. mustasukkaisuutta, se ei toimi ja tyttöjen/poikienillat ei välttämättä kuulosta niin kamalan hyvälle idealle.
Mieheni on sanonut minulle, että jos parempi ehdokas löytyy niin anna mennä vaan, minä ajattelen samoin. Kun et voi toista omistaa. Toki mustasukkaisuuttakin on meilläkin ollut ja tulee olemaankin. Hei, onhan minun mieheni komea supliikkimies, perheenisänä ykköslaatua. Eli aika catch! Enkä minäkään hänen sanoessaan, pöllömpi tapaus.
Kyllähän hänkin mielensä pahoitti siitä mistä aiemmin kerroin, varsinkin kun siinä oli viittausta meidänkin avioliittoon. Mutta ei hän sillä lailla välitä, sanoo vaan että kun itse tiedetään miten asiat on, niin annetaanpas olla. Ei tämä paatti hevillä kaadu. 


Aika kuluu ja ei tässä ainakaan enää nuorruta. Keski-iän kriisiä yrittää pukata päälle, mutta antaa pukata. Tiedossa kyllä on, että elämä voi heittää eteen jos jonkinlaista haastetta. Onneksi ympärillä on nämä järjenäänet, jotka tiputtaa maan pinnalle ja laittaa asioita tärkeysjärjestykseen.
Kiitos teille, jotka olette olleet rinnalla, vaikka en aina jaksakaan olla se hauska Anne. Aina ei pysty hymyilemään ja onneksi oikeiden ihmisten seurassa ei aina tarvitsekaan.
Paljon se välillä ottaa, mutta taatusti enemmän antaa, tämä ystävyys <3

Mekkomaniaa

Kaikki minut tuntevat, tietävät että minulla on vaatekaappi täynnä mekkoja. Ei ne mitään merkkituotteita välttämättä ole. Minulle ei mekon hinnalla tai merkillä ole mitään merkitystä. Kunhan se on kaunis ja istuu päällä niin se on juurikin täydellinen. 

Naisella ei minun mielestäni koskaan ole liikaa mekkoja. Kokeileppa kun seuraavan kerran on huonompi päivä sitä, että käyt shoppailemassa. Tadaa ja päiväsi on pelastettu! 

Tässä jotain malleja mitä itse suosin.

Liputan kovasti misswindyshop.com:in mekkoja. Minun vartalon kurveille nämä asut istuu todella hyvin. Vastaavat kokoaan ja käyvät monentyyppisille vartaloille. Ja ne värit! Ihania vaihtoehtoja <3

Tässä kuvassa päälläni on purple rose floral border.

Tämä mekko löytyi sattumalta nettikaupasta, hintakin huikea 39,90...eli niin kun jo sanoin, kaunista saa edullisestikkin...

Kun luoja minulle soi tyttölapsen, onhan se ihana ostella hänellekkin kivoja vaatteita.

Tämä ihanuus löytyi ale-korista. Aika söötti, vai mitä olette mieltä? 

Muutama viikko sitten löysin ihan uuden merkin www.silverjungle.fi. Ja kun mallikin on näin söötti, niin tässä teille muutama maistiainen.

Tämä sama setti löytyy muuten sitten aikuisillekkin, vink vink.

Nyt kun kaikki eettinen ja ekologinen on in, niin tässä merkki sellaisille, jotka niitä suosii.

Joku kysyikin, että meinaatko sitten olla niin kun sellainen muotibloggaaja vai mitäs meinasit tänne kirjoitella?!...
Ajattelin olla vaan tällainen semiltätuntuu bloggaaja. Nyt mentiin vähän "hömppälinjalle". Mutta älkää huoliko maailmaparannus varmasti jatkuu! ;)
Ai niin meinasi ihan unohtua, onkos minun blogin lukijoissa ketään virkkaustaitoista?
Aloin lukemaan yhden elämästä taistelevan pikkutytön tarinaa ja sain idean.
Otappas piakkoin minun yhteyttä!

Vain neljä kirjainta...

Neljä kirjainta, joihin sisältyy koko maailman rakkaus. Jotenkin näin luki hyvän ystäväni äidin muistokirjoituksessa. Äiti on sanana voimakas, siinä on niin paljon tunnetta että ihan pakahtuu.
Itsekin koin tämän äitiyden onnen noin viisi ja puoli vuotta sitten. Sitä jo odotettiinkin, itse asiassa muut odotti. Minä en ollut varma mitä halusin. Olin niin epävarma kaikesta ja tavallaan kapinoinkin sitä vastaan, että koska minulla oli omakotitalo, hyvä mies ja kaikki kunnossa niin muut ajatteli, että tottahan niitä lapsia nyt sitten tulee. Kerkesin ottaa siinä talon oston, kihlajaisten ja avioliittoon menon välissä monta karvaista eläinvauvaa, ennen kuin ihmisvauva ilmoitti olemassa olostaan.
Nooraksi ristitty tyttö syntyi kuukauden etuajassa, katselin häntä laitoksella ja ajattelin että missä hitossa se kuuluisa äidinrakkaus nyt on! Jälkeenpäin lohduttauduin sillä, että vaikka äitiys oli alussa hieman hakusessa, johtui se siitä, että olin kamalan väsynyt, kipeä ja taisi pääkin olla aika lailla sekaisin.  Onneksi lapsella oli isä, joka hoiti lasta ensimmäiset päivät (hoitaa kyllä edelleenkin). Tänä päivänä todellakin tiedän mitä se äidinrakkaus tarkoittaa. Ei kukaan koskaan kertonut miten sydäntä raastavaa tämä on. Jatkuva huoli kaiken maailman asioista, "entäs jos tulee kolari", "entäs jos se juoksee auton alle", entäs, entäs, entäs! Mutta sitten se toinen puoli, kun se kiukutteleva lapsi laittaa illalla kädet kaulan ympärille ja sanoo minä lakastan sinua maailman eniten. Ei vaan ole ihanampaa tunnetta.

Minä olen äidin tyttö. Ollaan kuulemma saman näköisiä. Vanhemmiten huomaan, että alan muistuttaa häntä muutenkin kuin ulkonäöllisesti. Suusta pulpahtelee asioita, mitkä voi olla totta, mutta mitä ei pitäisi sanoa ääneen. Aina ei jaksa ymmärtää, tässä kuoliaaksi ymmärtämisen maailmassa ja tulee sanottua asioita liian suoraan ja eihän se ole suotavaa. Mutta sitten se toinen puoli on se, että läheisten puolesta tehdään mitä vain. Tai ei äidin kohdalla tarvitse olla kovinkaan läheinen. Niitä kertoja kun hän työelämässä ollessaan jelppasi jotain tuntematonta, esim. lainasi rahattomalle nuorelle rahaa, jotta tämä sai ostettua bussikortin, on monia. Sanoinkin joskus hänelle, että sinä se varmaan mulle toisit kuunkin taivaalta, jos pyytäisin.
Tästä tulikin mieleen, että minun lapsuudenystävä tuumasi taannoin, että sinä se olit kyllä niin hemmoteltu kakara. Tätä piti sitten hetki nieleskellä ja tuumata takaisin, että niin kyllä taisin olla, en missään nimessä tavaroiden puolesta hemmoteltu, vaan minua hemmoteltiin sillä, että äiti välitti. Kuskasi ja auttoi kaikessa mahdollisessa. No itse asiassa mikään ei ole muuttunut. Sama jatkuu edelleen. Nyt meillä on vaan suvun pieninkin nainen menossa mukana. Välillä kyllä hermot menee. Onhan se nyt vähän rasittavaa kun lähemmäs nelikymppiselle sanotaan, että "äläs nyt syö sitä suklaata, kohta ei ruoka maistu" tai "pistähän pipo päähän pakkasella. Mutta niin se taitaa olla, äiti on aina äiti.

Jonkinlaista kateellisuuttakin saa osakseen näistä hyvistä väleistä. Vaikka vastavuoroisuttahan tämän on, eikä hän mikään automaattinen lapsenvahti ole. Eikä kyllä aina tätä yhteiseloa jaksakaan, mutta sitten ei kahteen vuorokauteen soitella. Ja sitten kun jaksetaan, pistetään vaikka tekstari.

Tulee vielä varmasti sekin päivä, että täällä ei enää porukalla tallustella. Sitä kun ääneen suren, äiti sanoo, äläpä kuule huoli, minä kyllä seuraan sieltä pilven päältä ja katson mitä touhuatte. Se lohduttaa ja hänet tuntien, en sitä yhtään epäile :)

Tassunjälkiä sydämessä...

Niin niitä tassunjälkiä sydämeeni taisi tulla jo odotusaikana, äidin maidossa. Nimittäin äitini puolen suvusta löytyy jos jonkinlaista variksen kesyttäjää, linnuille kuiskaajaa ym. erikoista eläinrakasta persoonaa. Niitä juttuja sitten kuuntelin silmät pyöreänä ja olin ihan myyty.
5-vuotiaana sain ensimmäisen kissan Akun, mikä luultavimmin sai nimensä veljeni rakastaman Aku Ankan mukaan.  Ensimmäisen yön se pälyili sohvan alla, eikä ihme, sen verran innokkaita hoitajia olimme. Aku eli melkein 20-vuotiaaksi ja yhä muistelen sen kauneutta. Se oli vitivalkoinen, ja sillä oli pikimusta häntä.
Olin lapsena erittäin kiinnostunut eläimistä ja muutamia eläinsuojelullisia tekoja tein jo ihan pikkutyttönä. Kun hyvän ystäväni kanssa huomattiin naapurin koiran värjöttelevän pakkasessa lyhyessä narussa, teimme kaikkemme parantaaksemme sen elinoloja.  Pienet tytöt lähestyi isoa rähjäävää koiraa, olisi voinut käydä huonomminkin. Tämä pelottavan näköinen saksanpaimenkoira osoittautui kuitenkin erittäin ihanaksi ja lempeäksi tapaukseksi. Luulen ja itse asiassa tiedän, että se muutama vuosi mitä sitä hoidettiin oli sen lyhyen elämän parasta aikaa. Ei siihen aikaan ollut täällä päin mitään eläinsuojelullista tahoa mihin olisi voinut ilmoitella ja eikä meillä ollut silloin edes tarpeeksi tietämystä mitä tehdä. Siihen aikaan slogan "tule apuun Anja", ei olisi ehkä meitä täällä toisella puolella Suomea auttanut. (Anja Eerikäinen, tuo monen eläinrakkaan tytön esikuva)
Siinä se lapsuus ja nuoruus meni monenlaisten nelijalkaisten parissa, oli kissaa, koiraa ja kania. Hoitoheppoja, vuohia ja jopa hoitolehmiä! Ei muuten istuttu nenä kiinni telkkarissa. 

Nyt aikuisiällä saan toteuttaa itseäni kun olen aktiivisesti mukana paikallisen eläinsuojeluyhdistyksen toiminnassa. Tiedättekö, useasti on tuntunut siltä, että en ole oikein missään hyvä. Nyt tiedän, tässä olen hyvä, välillä jopa kekseliäs! Tällä tavoin ollaan oikeasti pystytty auttamaan eläimiä ja se tuntuu mahtavalle. 
Mutta en minä tätä yksin jaksaisi, kiitos kuuluu tukiverkostolle, saman ajatusmaailman jakaville, joille eläimet ovat yhtä tärkeitä.

Niin ja miksi ihmeessä tämä blogi? Tätä olen pitkään miettinyt ja nyt kun (juurikin tänään) täytän 37-vuotta, on aika ottaa ensimmäinen askel tässä bloggauksen maailmassa. Ehkä se neljänkympin kriisi siellä kolkuttelee ja päässä soi ajatus, jotain tarviis tehdä...
Kiitos kun pysyit "kanavalla", tulehan toistekin! Paljon on vielä sanomatta ja ensi kerralla sitten ihan eri mietteet :)

Syksyn kuva, elämäni koira Sara 2000-2010